Moniäänisyys on kansanvallan supervoima.
Demokratian tulevaisuus on toinen valtioneuvoston päättämä strategisen tutkimuksen teema-alue vuodelle 2024. Aihepiiri on laaja, ja voi vain toivoa, että sitä lähestytään riittävän monipuolisesti.
Winston Churchillin sarkastisen määritelmän mukaan demokratia on huonoin hallitusmuoto, jos muita ei lasketa.
Miksi ihmiset luottavat demokratiaan?
Liberaali edustuksellinen demokratia on markkinatalouden kaksonen. Sen historiallinen ylivoima perustuu vapaaseen kilpailuun aatesuuntien välillä. Poliittisten toimijoiden ja oppien vapaa kilpailu ehkäisee julkisen vallan yksipuolistumista.
Minusta suomalaisen demokratian tulevaisuutta tulisi lähestyä tutkimalla liberaalin ja illiberaalin demokratian ehtoja mahdollisimman avarassa kehyksessä.
Demokratian vakavin uhka on moniäänisyyden kaventuminen.
Vaikka vapauden määritelmästä väitellään, kaikille on kiistatonta, että ilman vaihtoehtoja ei voi olla vapaata valintaa. Jos kaikille tarjotaan kaalikeittoa, ratkaisu on sidottu.
Esitän teesin: Mitä monipuolisemmat politiikan markkinat, sen vapaampi demokratia. Jos kaikki puolueet tarjoavat äänestäjille samaa vaihtoehtoa, kansanvallasta puuttuu de facto vapaus.
Suomessa tilanne on huolestuttavan yksiääninen, jopa illiberaali.
Ennen Natoon liittymistä ulkopolitiikka oli takalukossa ja avain Kremlissä. Hiljaisuus salissa oli käsin kosketeltavaa ja presidentti seisoi ovella.
Kun valtiolaivan kurssia käännetään, demokratian tulevaisuuden näkymä vaihtuu. Nyt aatteiden kilpailua kahlitseva lukko pistää silmään sisäpolitiikassa.
Muutoksen avain on syvällä oikeiston aivosoluissa.
Tässä artikkelisarjassa erittelen hyvinvointiyhteiskunnan aatemonopolia ja yksilön vastuuseen nojaavan yhteiskuntamallin tarvetta.
Aatemonopoli vinouttaa kehitystä
Jos kuluttajille tarjotaan vain yhden valmistajan puhelimia, se on monopoli, jonka kilpailulainsäädäntö kieltää.
Kun äänestäjille tarjotaan vain yhtä yhteiskuntamallia, se on pohjoismaista demokratiaa, jota pääkirjoitustoimittajat ylistävät maailman vakaimmaksi.
Onko kysynnän ja tarjonnan laki lakannut vaikuttamasta Suomen politiikassa, kun kaikki kansanedustajat ajavat samaa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallia?
Vai onko suomalaisilla jokin geenipoikkeama, jonka vuoksi he eivät halua kuin yhden vaihtoehdon poliittisesti koeteltavaksi?
Vapaa lehdistökään ei vaikeroi, vaikka poliittinen järjestelmä tarjoaa vain sosialidemokraattisia ratkaisuja. Syynä lienee se, kuten Jarkko Tontti Britanniaan peilaten toteaa, että Suomen valtakunnallisessa mediassa ovat vain The Guardian ja BBC.
Kilpailun kadottua kansanvalta menettää luovuutensa ja yhteiskunnan kehitystyö ajautuu väärille urille. Kun aatemonopoli vakiintuu, kukaan ei huomaa sen olemassaoloa. Mutta lopulta opitun tietämättömyyden vahingot kaatuvat päälle.
Juuri näin Suomessa on tapahtunut. Hallitsemattomasti paisunut hyvinvointivaltio uhkaa julkisen talouden kantokykyä, mutta silti kaikki yhä kokevat tehtäväkseen sen pelastamisen.
Käsillä on aito poliittinen ja taloudellinen tragedia. Kuten Aristoteles totesi Poetikassaan, yrittäessään väistää kohtalonsa sankari valitsee keinon, joka toteuttaa sen.
Tarvitaan uusi oppi ja uusi yhteiskuntamalli
Aatemonopolin karmiva vaikutus näkyy siinä, miten vaikeaa julkisen talouden tervehdyttäminen on.
Petteri Orpon (kok.) oikeistohallitus tekee hartiavoimin töitä karsiakseen valtion menoja, mutta joutuu jatkuvasti selittelemään leikkauksia, jotka mukamas uhkaavat kansalaisten hyvinvointia.
Oikeiston tulisi nyt ihan rohkeasti vaihtaa poliittisen ajattelun ja puheen suunta.
Sosiaalihuoltojärjestelmän järkeistäminen ja julkisen talouden menokevennykset katkovat monenlaisia valtioriippuvuuden siteitä. Vapausoikeuksistaan nauttivia terveitä ja toimintakykyisiä kansalaisia kannustetaan toisten kustannuksella elämisen sijasta taloudellisen toimeliaisuuden kautta saavutettavaan itsenäisyyteen, joka on vapauden käytännöllinen ehto.
Mikä voisi olla oikeudenmukaisempaa yksilön vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa?
Klassinen liberaali ajattelutapa ei kuitenkaan kuulu sosialidemokraattien rakentamaan pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Yhteiskuntapolitiikan perusoletukseksi on vakiintunut julkisten palvelujen ylläpitämä kansalainen, jolle hyvinvointi on valtion takaama etu. Vaaleissa hän äänestää erilaisia sosialidemokratian vaihtoehtoja, koska vain ne turvaavat hänen sosiaalitukiensa jatkuvuuden.
Wilhelm Moberg julkaisi Dagens Nyheterissä vuonna 1965 kirjoituksen, jolla hän nosti demokratuurin käsitteen ruotsalaiseen keskusteluun valtiokeskeisen sosialidemokratian luonteesta. Viime vuosina käsitettä on sovellettu esimerkiksi Ruotsin valtion omaksuman fataalin ja itseään korjaamattoman viruspolitiikan kritiikissä. Kukaan ei havahdu, koska massamedia vahvistaa kapeaa ajatusmaailmaa päivästä toiseen.
Katsottiinpa politiikan ilmiöitä vasemmalta tai oikealta, tärkeintä on huomata perustavanlaatuinen vaihtoehdottomuus. Aatekilpailun katoaminen ei voi koskaan olla läntisen liberaalin demokratian tunnuspiirre. Se on pikemminkin itäisen pakkovallan piirre.
Suomen nykyinen oikeistohallitus yrittää kovassa paineessa saada muutoksen aikaan purkamatta hyvinvointiyhteiskunnan aatemonopolia. Niin luja se on. Elämmekö siis ideologisessa demokratuurissa?
Vapauden filosofiasta ammentavat oikeusvaltio, demokratia ja markkinatalous perustuvat sopimuksia tekevään itsenäiseen ja vastuulliseen yksilöön, jolla on oikeuksia ja velvollisuuksia. Myös sananvapausoletuksen mukaan jokainen ajattelee omilla aivoillaan ja puhuu omalla äänellään.
Sosialistisesta aateperinnöstä jalostettu hyvinvointivaltio perustuu vastakkaiseen ajattelutapaan. Yksilön vastuu on siirretty yhteiskunnalle. Kollektivismi ihannoi yhdenmukaisuutta, samanmielisyyttä ja valtioriippuvuutta. Vähitellen se syövyttää taloudellista, poliittista ja oikeudellistakin ajattelua. Julkiset ja yksityiset varat ja vastuut sekoittuvat ihmisten mielissä. Valtion sosiaalikulut kasvavat jyrkästi kaikkien halutessa yhä enemmän yhteisestä potista ja ihmisryhmät asettuvat toisiaan vastaan riitelemään siitä, kenelle kuuluu mikäkin osuus pakkovallan keräämistä verovaroista.
Tämäkö on siis ihanteellista vapautta?
Nyt käynnistynyt julkisen talouden pakollinen tervehdyttäminen voisi olla se tienristeys, josta yksilön vastuuseen ja itsenäiseen toimeliaisuuteen perustuvan yhteiskuntamallin rakentaminen alkaa. Sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion tilalle tarvitaan oikeudenmukaisempi tapa järjestää yhteiskunnalliset palvelut ja sosiaaliturva.
Rahojen loppuessa palvelutaso romahtaa ja vanha oppi murenee
Politiikassa luottamus määrittää arvon. Ilman luottamusta ei ole valtaa ja jäljelle jää arvoton pääoma: poliittinen ruumis. Näin voi käydä paitsi henkilölle (vaalitappio) ja järjestelmälle (vallankumous) myös opille (aatekumous).
Suomettuminen rajoitti vapaata kansanvaltaa suhteessa Neuvostoliittoon. Jälkisuomettumisen vaiheessa suhde Venäjään oli edelleen arkaileva, koska Paasikiven oppi oli yhä voimassa. Vasta Naton jäseneksi tulo vapautti Suomen täysikasvuiseen itsenäisyyteen. Emme enää kumarra itään. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on vapaan keskustelun ja uusien oppien aika.
Suomen sisäpolitiikassa tilanne on toinen. Valtion budjettikirjaa käsiteltäessä yksikään kansanedustaja ei nouse rivistä toteamaan, että vapaassa yhteiskunnassa yksilöt ovat itse vastuussa omasta toimeentulostaan ja siksi verovarojen tuhlaus sosiaalisiin tulonsiirtoihin on lopetettava.
Minusta on aivan absurdia, että eduskunnassa ei ole ainoatkaan toisinajattelijaa hyvinvointivaltiolle. Olihan heitä sentään Kekkosellekin.
Suomessa on tapana kauhistella Yhdysvaltojen politiikan ilmiöitä, mutta sikäläinen järjestelmä tuottaa kuitenkin oppisuuntien kirjon, myös useimpien osavaltioiden tasolla. On mistä valita – on libertaareja, konservatiiveja, klassisia liberaaleja, liberaalikonservatiiveja, sosialidemokraatteja ja sosialisteja. Meillä on vain sosialidemokraatteja ja sosialisteja, joiden mielestä valtion on sosiaaliturvan avulla taattava kansalaisten toimeentulo ja hyvinvointi heidän omasta työpanoksestaan riippumatta.
Niin kauan kuin pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen hallitsee julkista taloutta, yritykset uudistaa maatamme jäävät puolitiehen tai pahentavat ongelmia. Häpeällisenä esimerkkinä voidaan mainita soteuudistuksessa luotu ”hyvinvointialueiden” järjestelmä, joka lisäsi byrokratiaa, heikensi palvelujen saatavuutta ja viritti yksiköiden kannustimet palkitsemaan tehottomuudesta. Seurauksena on jo nyt ollut julkisten menojen kasvu ja palvelutason lasku.
Vaihtoehdottomuuden syynä ei ole kansakunnan pienuus. Eteläinen naapurimme Viro on vielä pienempi ja siellä vapaa kansanvalta tuottaa oppisuuntien kirjon. Viron oikeisto ei ole sosialidemokratian vanki.
Suomessa ennuste on synkän valoisa: Koska mikään taikakeino ei pelasta paisuneen hyvinvointivaltion rahoitusta, uusi oppi ja sen mukainen yhteiskuntamalli syntyvät ennemmin tai myöhemmin.
Suomen seuraava suuri mullistus tapahtuu sisäpolitiikassa. Sitä voidaan lykätä siihen asti, kunnes rahoitus pettää ja palvelutaso romahtaa alle hyväksyttävän. Silloin luottamus hyvinvointivaltio-oppiin murenee ja oikeiston on oltava valmis uudistamaan yhteiskunnan palvelujärjestelmä henkilökohtaisten vakuutusten ja yksilönvastuun perustalta lähtien. Siihen vaiheeseen tarvitaan uusi yhteiskuntamalli uusine lähtökohtineen. Se on iso työ ja se olisi aloitettava nyt.
Hollannissa oikeistoliberaali hallitus teki soteuudistuksen vuonna 2006 ilman sosialidemokraattisia pakkomielteitä. Sen jälkeen maan terveydenhuoltojärjestelmä on ollut Sveitsin rinnalla eurooppalaisten vertailujen kärjessä asiakastyytyväisyyden, vaikuttavuuden ja tehokkuuden mittareilla.
Yhteiskunnan palvelujärjestelmät voidaan siis pelastaa innovatiivisen liberalismin avulla kattavuudesta luopumatta. Henkilökohtaisesti neuvoteltavien vakuutusten, markkinaehtoisuuden ja yleisen saavutettavuuden yhdistäminen ei ole lainkaan vaikeaa. Tarvitsee vain luopua sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelman määrittelemästä julkisen monopolin hyvinvointivaltiosta, joka on passivoiva, korruptoitunut, tuhlaileva ja epäoikeudenmukainen järjestelmä.
Riittävätkö Suomen oikeiston rohkeus ja älyllinen luovuus uuden yhteiskuntamallin kehittämiseen? Toivottavasti, sillä muuten jää vain velkaa maksettavaksi.
Kirjoitus on ensimmäinen osa artikkelisarjasta, joka käsittelee demokratian tulevaisuutta ja uuden yhteiskuntamallin tarvetta.
