Ken kävi Urho Kekkosta vastaan, hän sai tuntea pitkän vihan ja maistaa tämän hovin halveksunnan. Kauko Kareen kohdalla se tarkoitti maamme eliitin halveksuntaa – puolin ja toisin. Erakko Kare ei kuitenkaan ollut. Hänen ympärillään eleli joukko saman mielisiä, jotka kokoontuivat ja tukivat kapinallista kirjoittajaa paitsi henkisesti, myös taloudellisesti.
Poliittisesti Kare luonnehti itseään hyvin etäiseksi tannerilaiseksi asevelisosialistiksi, joskin hän ei tuntenut suuria sympatioita puoluepolitiikkaa kohtaan. Simo Grönroos kertaa väitöskirjassaan Kareen elämää laajalti. Erityisen huomion hän kohdistaa tämän perustamaan Nootti-aikakauslehteen, joka syntyi Karen saatua lähtöpassit muista, arvostetuista ja perinteisistä lehdistä ja kustantamoista.
Hän vietti vuosia eri puolilla Suomea ilmestyvien lehtien toimituksissa, toimi Suomalaisen Suomen toimitussihteerinä, oli mukana Ilmari Turjan perustamassa Uudessa Kuvalehdessä, mutta sai lähtöpassit. Hänestä muotoutui kriittinen persoona, jonka sanankäyttö vain koveni.
Väitöskirja ei saa hänestä fasistia eikä natsia, vaikka antikommunisti Kekkosen ajan Suomessa hänestä oli äärivasemmalla helppo sellaiseksi leimata. Vihollisten silmissä Kare oli helposti karrikoitavissa omituiseksi vihan ja katkeruuden lietsojaksi, nurkkaan ahdistetuksi ärjyjäksi.
Karetta oli sankarillista halveksia
Suomettuneessa Suomessa oli hyviä ja vähemmän hyviä kansalaisia. Kritiikkiä saattoi viljellä, mutta hinta oli kova. Ulkopolitiikka oli pyhää, sisäpolitiikankin osalta oli osattava olla varuillaan. Presidentin tai tämän hovin arvostelu yhdistettiin ulkopolitiikan arvosteluksi, joka koettiin Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyspolitiikan vihollisuutena: ikkunoiden rikkomiseksi.
Elokuvaohjaaja Matti Kassila osasi osoittaa kuuliaisuutta yya-henkeä kohtaan. Kosti Kula oli vain eräs kummallinen, yksittäinen hämärähahmo, joka sekopäisenä esiintyy Vodkaa, komisario Palmu –elokuvassa. Pilkka palveli hyvin, koska ääriaatteen tyyppi oli helposti tunnistettavaksi: siinähän oli itse valtakunnan halveksima vihollinen, Kauko Kare!
Vaikka todellista vaaraa maallemme Kare ei aiheuttanut, hän toimi erinomaisena sylkykuppina. Hänen mielipiteensä olivat sen verran yleisen hyssyttelyn vastaisia, että niiden moittiminen oli poliittinen – jollei sankariteko – osoitus vastuuntunnosta. Moni Kare-halveksija saikin päämiehemme ja Tehtaankadun keskusvalvomon silmissä osakseen nyökyttelyä.
Tähän on tultu – myyntimenestys
Kauko Kare oli erinomainen kirjoittaja, joka osasi tiedotusvälineitä lukemalla koota oivallisen yleiskuvan sielunmaisemastamme. ”Tähän on tultu” (1967) oli hänen muotoilema sillisalaattinsa kaikesta mahdollisesta, tyylillä ja tyylittömästi, humoristisesti ja tosikkomaisesti. Osaa kirja loukkasi – jotka olivat yhteisessä YYA-uskossa – osaa se riemastutti kurittomuudellaan. Kirja sisältää yksityiskohtia, joita tämän päivän eläjä ei tahdo uskoa. Rähmällään oli eliitti vaan ei kansa.
Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja – Eino Uusitalo teki vielä vuonna 1974 ehdotuksen Suomen toiseksi itsenäisyyspäiväksi, joka olisi jatkosodan päättäneen välirauhan solmimispäivä. Omassa Nootti-lehdessään Kare salli tuumailtavan, olisiko kirkon julistettava Uusitalo suomettumisen suojelupyhimykseksi.
Myöhemmän puolustusministeri Seppo Kääriäisen (kesk.) kerrotaan puolestaan vieneen Neuvostoliitto-vierailullaan tuliaiseksi Kekkosen synnyinpaikan, Lepikon torpan multaa tuohiropposessa. Vai oliko hartauden osoituksilla sittenkin ovelampi tarkoitus: tappaa seniilit neuvostojohtajat nauruun?
Tähän on tultu -teos sai eräänlaisen jatkon. Helsingin Sanomien demarihenkinen toimittajajoukko julkaisi Tamminiemen Pesänjakajat (1981) kirjan, joka pani suomalaista politiikantekoa myös niin halvalla, että moni kunnon kansalainen ehti senkin moittien tuomita. Sen oveluus oli puolestaan varmistaa Mauno Koiviston kansansuosio ja muiden surkeus.
Boikotoitu, eristetty
Tähän on tultu ja sen uudistetut painokset tuottivat kosolti rahaa, jonka turvin Kare laajensi kustannustoimintaansa ja piti omaa Nootti-lehteään hengissä katkeraan loppuun saakka. Hän inhosi auktoriteetteja ja halveksi yleistä hyminää. Kekkos-kauna syntyi, kun tämä ryhtyi laskelmoivaksi takinkääntäjäksi. Grönroos siteeraa Saska Saarikoskea tämän HS-kolumnista:
“Sisällissodassa ja sodan jälkeen Valpossa Kekkonen vainosi punaisia. 1930-luvulla hän vaikutti (Akateeminen Karjala-Seura) AKS:ssä, kunnes äärioikeiston imu ehtyi. Sodan sytyttyä Kekkonen innostui Suur-Suomesta, kunnes huomasi, miten sodassa käy ja kääntyi rauhan mieheksi. Sodan jälkeen hän saattoi sotasyyllisyysoikeuteen johtajat, joiden selkäranka ei ollut yhtä taipuisaa ainesta. Sen jälkeen hän nujersi loput kilpailijansa Neuvostoliiton tuella. Ja vielä vanhuuden päivinään hän ehti pulahtaa nuorisoradikalismin virrassa.”
Juuri tuollainen poliitikko sai suomettuneen Suomen ”ainoan” kapinallisen sapen kiehumaan.
Simo Grönroos: Kauko Kare – suomettumisen kriitikko. Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana. Helsingin yliopiston Humanistinen tiedekunta, väitöskirja 2023.
