Ukrainan sodan alku herätti julkista keskustelua siitä, millä tavoin Venäjä pyrkii ja on vaikuttanut mielipiteisiin myös Suomessa. Läpivalaisu olisi syytä tehdä. Jos kansakunta ei ole täysin käsitellyt omaa historiaansa, sen on vaikeampaa nähdä selvästi eteenpäin.
Oma ikäluokkani on kasvanut aikuiseksi suomettuneisuuden aikana, vanhempieni eli nykyisten eläkeläisten sukupolvesta puhumattakaan. Luulin teininä 1980-luvulla Suomea länsimaaksi ja vasta jälkikäteen ymmärsin, että eihän se sitä silloin ollut. Lapsena 70-luvulla yksinkertaisesti luulin, että [Urho] Kekkonen olisi ollut yleiskielen sana, synonyymi presidentti-termille.
Näissä väärissä uskomuksissa on se viheliäinen ongelma, että niitä ei itse tajua, ennen kuin niiden hölmöyteen havahtuu jonkin ulkopuolisen tahon tai uuden tiedon perusteella. Siinä mielessä Jari Tervon Kylmän sodan Suomi on erinomainen tv-sarja Ylellä. Se tuo näkyväksi suomettuneisuuden ja Venäjän vaikuttamisen historiaa. Ajattelin katsoa sen uusintana Areenasta.
Eteläinen naapurimme Viro on ollut usein askeleen edellä suomalaisia viranomaisia mitä tulee Venäjää koskevien realististen arvioiden esittämiseen. Myös Ruotsissa on puhuttu suoraan. Suomessa sen sijaan Ruotsille vitsailtiin sukellusvenejahdista 1980-luvulla. Virallisen suomalaisen totuuden mukaan Neuvostoliitolla ei muka liikkunut mitään sukellusveneitä Ruotsin aluevesillä, vakuuttihan itse Juri Andropov niin presidentti Mauno Koivistolle. Totuimme nauramaan ruotsalaisten pöhköydelle niin, että vasta nyt jälkikäteen moni on tajunnut, että hetkinen, ne sukellusvenehavainnot olivat luultavasti tosia.
Onneksi nuoremmat ikäluokat ja useimmat nykyiset päättäjät ovat ainakin jossain määrin vapaita tästä suomettumisen sumuverhosta. Sen vuoksi pystyimme viime vaalikaudella tekemään päätöksen liittymisestä Natoonkin. Samoin suomettuneisuudesta irti pyristely on mahdollistanut itärajan sulkemisen tällä vaalikaudella. Rajapäätös ei kuitenkaan tapahtunut helposti tai täysin yksimielisesti.
Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori Marko Palokangas kirjoittaa uudessa kirjassaan, että Suomessa käytyä rajaturvallisuuslakikeskustelua saatettiin ohjailla Venäjän haluamaan suuntaan. Rajalaki nimettiin mediassa nopeasti ”käännytyslaiksi”. Sitä ryhdyttiin vastustamaan ihmisoikeuksia loukkaavana lakina, vaikka kyseessä oli yksinkertaisesti rajan turvallisuuden varmistava laki. Palokankaan epäilyn mukaan kyse saattoi olla Venäjän informaatiovaikuttamista Suomessa.
Viime viikkoina episodi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan toimintatavoissa on herättänyt uutta pohdintaa siitä, missä määrin Venäjän tarkoitusperät kuuluvat suomalaisessa yhteiskunnassa. Kuinka paljon aktiivisia vaikutusyrityksiä on yhä nykyään? Kuinka paljon suomettuneissa näkemyksissä on kyse vain eroista sukupolvien kokemuksissa ja maailmankuvissa?
Viime päivinä on kerrottu hallituksen antaneen virkamiehille tehtäväksi selvittää, kannattaisiko Suomen irtaantua Ottawan sopimuksesta ja ottaa uudelleen käyttöön jalkaväkimiinat. Lähikuukaudet näyttävät, ilmaantuuko siitä käytävään keskusteluun elementtejä informaatiovaikuttamista.
Venäjä pyrkii herättämään länsimaissa epävakautta ja epäluottamusta päättäjiin monin tavoin. On todettu, että esimerkiksi koronaa, maskeja ja koronarokotuksia vähättelevät käyttäjätilit olivat somessa venäläisiä trolleja. Viime vuonna yhdysvaltalaisen yliopiston tutkijaryhmä selvitti, että Pietarin trollitehtaaseen kytkeytyvät, oikeina ihmisinä esiintyneet valeprofiilit ja bottitilit ovat vuosien ajan lietsoneet rokotevastaisia keskusteluja. Kasvualustaa epäluottamuksen lietsomiselle luovat Suomessa nykyään lisäksi heikko taloustilanne ja siitä koituvat ikävät säästöpäätökset ja työmarkkinauudistukset. Moni somekeskustelija ei ehkä tule edes ajatelleeksi, että niistä eripuran lietsominen palvelee Venäjää.
Venäjän versiota on helpointa levittää silloin, kun se tukee omaa maailmankatsomusta. Siksi kriittisen ajattelun pitäisi ulottua vielä oman viiteryhmän esittämiin näkemyksiin. Venäjän tarkoituksena on horjuttaa kansalaisten luottamusta läntisiin instituutioihin, päättäjiin ja ylipäätään kykyyn hoitaa kriisejä. Kansakunta halutaan jakaa kahtia. Osalle kansalaisista tai jopa poliitikoista voi tuntua houkuttelevalta kävellä tähän ansaan ja alkaa omalla toiminnallaan edistää itänaapurimme imformaatiovaikuttamista. Siltä voi olla jopa vaikeaa välttyä.
Jotta tunnistaisimme informaatiovaikuttamisen, meidän pitäisi avoimesti keskustella siitä, miten Suomi on käsitellyt omaa menneisyyttään suhteessa itänaapuriin. Tätä historiaa pitäisi tarkastella kriittisesti kuten on tehty esimerkiksi Virossa. Viro on osoittanut, että menneisyyden käsittely mahdollistaa paremmat valinnat nykyhetkessä ja estää vanhan järjestelmän varjojen ulottumisen tähän päivään.
Olemme olleet pitkään ristipaineessa Venäjän kanssa. Enää emme kuitenkaan ole idän ja lännen välissä, kuten meille yritettiin uskotella, vaan viimeistään Nato-jäsenyytemme myötä olemme tulleet täysin osaksi länttä. Historian haavat pitää käsitellä rohkeasti viimeistään nyt, niin olemme vahvempia tulevaisuudessa.
