Suomen hallitus ilmoitti maanantaina, että nostettavien puolustusmäärärahojen lisäksi ryhdytään ulkoministeriön johdolla valmistelemaan jalkaväkimiinat kieltävästä sopimuksesta irtautumista. Tiedotustilaisuudessa ulkoministeri Elina Valtonen ja puolustusministeri Antti Häkkänen (molemmat kok.) vakuuttivat, että miinojen suhteen toimitaan vastuullisesti. Ne olisivat nykyaikaisia, ne merkittäisiin tarkasti karttoihin, eikä niitä ”viljeltäisi peltoon” vaan käytettäisiin ainoastaan sotatilanteessa turvaamaan yli 1300 kilometriä pitkää itärajaa.
Suomi liittyi miinakieltosopimukseen eli Ottawan sopimukseen vuoden 2012 alusta. Silloin puolustusvoimien varastoissa oli noin miljoona jalkaväkimiinaa, joista sakaramiinoja 800 000 kappaletta ja putkimiinoja 230 000 kappaletta. Ne hävitettiin vuoteen 2016 mennessä.
Juuri näille hävitetyille kyvykkyyksille ryhdytään nyt etsimään korvaajaa. Mutta onko vastuullisia miinoja edes olemassa? Jos, niin missä?
Kylmän sodan päätyttyä Yhdysvaltojen presidentti Bill Clinton teki jotain amerikkalaisittain yllättävää. Hän halusi eroon lapsia ja muita osattomia tarpeettomasti räjäyttelevistä maamiinoista, joita siihen aikaan oli kylvetty ainakin 68 valtion alueelle. Yhdysvallat käytti parin vuosikymmenen aikana ainakin 2,9 miljardia dollaria niiden siivoamiseen ja poistamiseen maailmasta.
Tuotekehitystä oli tehty jo ennen kuin Clinton aloitti kautensa 1993. Yhdysvallat testasi uudentyyppisiä, pudotettavia miinoja Persianlahden sodassa. Asiasta vuonna 2018 kertoneen New York Timesin mukaan ne maksoivat 39 000 dollaria kappale. Palvelivatko ne tarkoitustaan eli suojasivat Yhdysvaltojen joukkoja? Olivatko ne hintansa väärti?
Ainakaan presidentti Clintonin mielestä homma ei ilmeisesti toiminut. Mutta kun tuli aika kieltää maamiinat, ei Yhdysvallat ollutkaan siihen valmis. Ongelma ei kuitenkaan poistunut, joten setä Samuli ryhtyi panostamaan tuotekehitykseen jolla miinoista tulisi tarkempia ja sanalla sanoen humanitaarisempia.
Vuonna 2016 käynnistyi Gator Landmine Replacement -niminen ohjelma, jonka tavoitteena on ollut kehittää etälaukaistava miina. Ensimmäisen kahden vuoden aikana ohjelmaan laitettiin 106 miljoonaa dollaria.
Etälaukaisu on käytössä jo ainakin M7 Spider -yksikössä, joka tosin ei ole aivan tyypillinen miina. Tämä korkeintaan kuudesta minikokoisesta kranaatinheittimestä koostuva panos ei kuitenkaan laukea ilman ihmisen antamaa komentoa. Se ei myöskään pysty deaktivoimaan itseään, vaan deaktivoinnin tekee etänä ihminen. Näin M7 Spider -möhkäle saatiin sovitettua Yhdysvaltojen vuonna 2004 päivitettyyn maamiinapolitiikkaan.
Itsetuhomekanismilla varustettuja miinoja löytyy toki myös maailman suurimmalta miinantuottajamaalta Venäjältä. Esimerkiksi Pom-3 -miina on noin kilon painoinen, sylinterin muotoinen sirpalemiina joita voidaan kylvää tarkoitusta varten valmistetulla raketinheittimellä. Pom-3 voidaan asettaa räjähtämään itsestään kahdeksan tai 24 tunnin kuluttua siitä kun se on viritetty. Ukrainassa venäläisten on havaittu muokkaavan kalustoaan siten, että jalkaväkimiinoja voidaan levittää myös lennokkien avulla.
Yhdysvaltojen Gator-ohjelma oli vuoteen 2021 mennessä edennyt sen verran pitkälle, että The War Zone -julkaisu kertoi, että kehitteillä oleva moderni miinakenttä olisi eräänlainen räjähtävien esineiden internet. Etäohjattavat, puoliautonomiset aseet voivat käsittää panssari- ja henkilömiinojen lisäksi muutakin kalustoa. Ajatuksena kuitenkin on, että miinat ja mahdollisesti muut aseet ovat verkkoyhteydessä komentopisteeseen tai jopa keskenään. Ne voivat kommunikoida tilansa, kuten vihollishavainnon ja virittymisen. Tällainen miinakenttä olisi mahdollista myös kytkeä pois päältä tarvittaessa – vaikkapa jos tarkoista karttamerkinnöistä huolimatta alueelle eksyisi lapsi.
Suunnitelma vaikuttaa hyvältä. Se on vain tekemistä vaille valmis.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Ongelmaksi voi muodostua se, ettei varsinkaan uudenlaisia miinoja valmisteta kovinkaan laajasti. Nykyään miinoja ylipäätään tuotetaan Armeniassa, Kiinassa, Kuubassa, Intiassa, Iranissa, Myanmarissa, Pohjois-Koreassa, Pakistanissa, Venäjällä, Singaporessa sekä Vietnamissa. Etelä-Korea on tuottanut niitä vielä 2019, mutta lopettanut sekä kieltänyt niiden viennin vuodesta 1997 alkaen. Onkin syytä olettaa, että hyvin suuri osa maailmalla valmistettavista miinoista on kehitysasteeltaan lähempänä räjähtävää peltipurkkia kuin luotettavasti ja vastuullisesti toimivaa nykyteknologiaa.
Yhdysvalloissa ei ainakaan vuonna 2024 ollut ollenkaan miinatuotantoa. Miinat, joita Joe Biden ilmoitti lahjoitettavan Ukrainaan, olivat Yhdysvaltojen varastoista.
Jos Suomi ylipäätään pyrkisi ostamaan miinoja maailmalta, järjestään kaikki paitsi Intia ja Armenia olisivat pois laskuista. Esimerkiksi Iran on laajasti monenlaisten kansainvälisten pakotteiden kohteena Venäjän ja Pohjois-Korean tapaan. Myanmaria hallitsee sotilasjuntta, eikä Kiinankaan ihmisoikeustilanteessa hurraamista ole.
Mikä neuvoksi?
Vaihtoehdoiksi jää varastojen ostaminen tai uusi tuotanto. Vuosittain maailman miinatilannetta kartoittavan Landmine Monitorin mukaan esimerkiksi USA:n varastoissa oli viime vuonna ainakin kolme miljoonaa erilaista miinaa. Pakistanilla niitä on jopa kuusi miljoonaa, Intialla neljästä viiteen miljoonaa. Varastoja on myös Etelä-Korealla, Saudi-Arabialla ja Arabiemiraateilla sekä Israelilla.
Eri asia on, ketkä kaikki ovat valmiita myymään varastojaan ja vastaavatko varastoidut miinat Suomen tarpeita. Lisäksi miinoja ei halua nyt pelkästään Suomi: Viro, Latvia, Liettua ja Puola ilmoittivat maaliskuussa irtautuvansa kieltosopimuksesta. Tämä tarkoittaa, että todennäköisesti useampi haluaa omat varastot.
Vanhan tyylin jalkaväkimiinoja Suomen puolustusvoimat pystyisi tuottamaan itse hyvinkin nopeasti. Näin sanoi sotatalouspäällikkö Jari Mikkonen Ilta-Sanomille joulukuussa.
– Monimutkaisempien miinojen osalta meillä on strategisia kumppaneita, joita voimme käyttää valmistuksessa. Mikäli sellaiseen lähdettäisiin, ei me niitä kaikkia välttämättä yksin tehtäisi, Mikkonen jatkoi.
Siviilien henkiä säästäville, nykyaikaisille miinoille on avautumassa markkina.
