Menestyneen journalistin työ toi mukanaan julkisuuden, joka siivitti tien kansanedustajaksi. Palkinnoksi sen voi luokitella, vaikka eurovaalit eivät onnistuneet halutulla tavalla. Se. mitä Susanne Päivärinta aikoo eduskuntatyön ohella ehtiä ja jaksaa tehdä, jää nähtäväksi.
Moni on kokenut Arkadian sirkuksen tuhoavan politiikan ulkopuolelta tulevan lahjakkuuden uran.
Runosuoni on pysähtynyt, julkkistoimittajilla on mennyt ehkä paremmin, vaikka ura on kokenutkin pysähdyksen. Varmaa kuitenkin on, että Päivärinta jatkaa kriittistä asennettaan myös valtiopäivätyötä kokiessaan.
Elämäkerta Kaikki tämä elämä lupaa rehellistä havainnointia ja kriittisiä näkökulmia. Se, mitä kirjoittaja on nyt kertonut tähänastisista kokemuksista, saa hänen kanssaan tekemisiin joutuvat miettimään käyttäytymistään ja menettelytapojaan. Päivärinta on raportoija, tonkijakin. Politiikan mutapaini tarjoaa kirjoittavalle ihmiselle kiitollista materiaalia.
Ihme muuten, ettei Jörn Donner aikoinaan kirjoittanut omista kokemuksistaan eduskunnassa ja politiikan parissa sen enempää. Tilanteita ja tyyppejä on yllin kyllin tarjolla.
Journalistisen prosessin karheus
Suurelle yleisölle median seuranta ei paljasta, minkälainen vääntö saattaa toimitusten sisällä vallita. Ei Yleisradio tai vaikkapa Sanoma-konserni ole sisäiseltä elämältään aina ruusuista yhteiseloa. Kilpailu aiheista, projekteista ja työryhmiin pääsystä on vuoroin avointa riitaa, iloa ja pettymyksiä. Aatteilla ja asenteilla on suuri merkitys. On suosikkeja ja inhokkeja.
Esimerkiksi tarinat Yleisradiossa kokemastaan Päivärinta kertoo hyvin suorasukaisesti. Nimiä mainiten hän luettelee menestykseensä niin myönteisesti kuin kielteisestikin vaikuttaneita. On henkilö, jonka kohdatessaan Päivärinta havaitsee tämän kaulan aina punertuvan – henkilökemiat eivät toimi. Ja on esimiehiä, joilta hän saa tukea: sysäyksiä omien ohjelmasarjojen tekoon ja rohkaisua arkojen aiheiden esilletuontiin, kannustavaa yllytystä.
Päivärinta on enemmän esiintyjä kuin lehtikirjoittelija. Hän on suoran lähetyksen adrenaliinista nautiskelija. Jännitys kiristyy ohjelmaa suunniteltaessa ja pitää haastattelutovin vauhdissa. Vaan ohjelman jo tultua ulos, jännitys ei laukea, vaan henkinen tärinä saattaa jatkua läpi seuraavan yön. Monet ottavat tuon suoran lähetyksen jälkeen mukillisen tai monta.
Päivärinnan juontajakollega Jan Andersson puhuu ilmiöstä nimittäen sitä adrenaliinikrapulaksi. Ylivireystila jatkuu, kunnes on seuraavan ohjelma-aiheen suunnittelun vuoro:
”Kaikilla esiintyjillä ja juontajilla ei tietenkään erity sama määrä adrenaliinia, mutta Jan ja minä olimme adrenaliinikoneita. Me olimme koukussa molemmat”.
Narsismia ja ei
Huolimatta ylijulkisesta toimittajan työstään Päivärinta peittelee yksityiselämänsä epämiellyttävältä medianäkyvyydeltä. Perhe, lapsi, häät ovat suojassa, vaikka hän avoimesti kertoileekin oman elämänsä käänteistä. Suuri rakkaus Italiaa kohtaan saa runsaasti tilaa, suuret surun ja huolen aiheet hän levittää itseään koskevina kuitenkin dramaattisina silmillemme.
Lapsettomuuden piinaava tuska lienee terapiaa samasta kärsiville. Ehkä lapsen yllättävä saaminen luo toisaalta monille kohtalotovereille toivoa – tai sitten turhaa sellaista. Kuvauksena prosessi on suoranainen jännitysnäytelmä, josta ei puutu liki taianomaisia henkilöhahmoja ja loitsuja. Sellainen on velho nimeltä Spartaco, jota tämä koviin faktoihin työnsä perustava journalisti alkoi suhtautua kuin meedioon.
Jokaiseen itsestään kirjoittavaan julkkikseen suhtautuu herkästi epäillen: paljonko tässä on itsensä myymistä, esillä pitämistä ja narsismissa marinointia. Ajankohdaltaan kirja palvelee näitä motivaatioita, mutta rehellinen paljastavuus – lähinimiä mainitsematta – antaa paljon anteeksi. Varsinkin kuvaukset Yleisradion johtajakaartin runsaudesta antavat ymmärtää, että rasvakerros organisaatiossa on jo sietokyvyn tuolla puolen.
Kertomus jatkuu…
Päivärinta päättää kirjansa hetkeen, jolloin hän astuu kansanedustuslaitoksemme turvatarkastukseen. Virkailija ihmettelee, miksi taloon astuva tulokas vetkuttelee paljain jaloin, pällistelee:
”Kysyn itseltäni, mitä tapahtuu, kun ylitän rajan. Petänkö yleisöni? Mitä jos vallan vahtikoirasta tulee vahdittava? Kykenenkö muuttamaan ammatillista identiteettiäni? Voinko lopettaa kysymisen? Minullahan oli vielä muutama kysymys kysyttävänä. Ja samassa olen aivan varma. En epäröi enää sekuntiakaan. En nolostele paljaita varpaitani. Astelen avojaloin sisälle eduskuntaan”.
Ei hän tule epäröimään, vaan ihmettelemään ja kyselemään. Vanha ammatti ei mihinkään katoa lainsäätäjien pylväspyhätöstä. Pitäkää varanne.
Susanne Päivärinta: Kaikki tämä elämä. Teos 2024.
