Tämän päivän rauhaa rakastavat viattomat koululaiset eivät aavistakaan, minkälaisen pelin kanssa ovat tekemisissä, kun pesäpalloon ryhtyvät.
Lauri ”Tahko” Pihkala (1888-1981) kehitteli suomalaiseen käyttöön muunnelman amerikkalaisista mailapallopeleistä. Pesäpallosta – aluksi pitkäpallo – hän tuumaili aluksi eri sovelluksia, mutta nykyinen muunnos palveli suoranaisia sotataitoja. Palloa huidottiin astalolla, kuten tappelun tuoksinassa, heittotaito pelissä kehitti käsikranaatin hyödyntämistä, ja maahansyöksyt pesälle olivat kuin suoranaista sotilaan etenemistä kohti vihollisen linnoitteita.
Kaiken tarkoituksena oli yhdistää kansalaisten fyysisen kunnon kohentaminen ja lisätä sen avulla maanpuolustuksellista valmiutta. Naapurimme Neuvostoliitto oli uhkana aina tsaarivallan kukistumisesta lähtien. Kun kommunistinen Neuvostoliitto ryhtyi toteuttamaan oppiinsa liitettyä lähetyskäskyä, Pihkalan tavoite oli torjua tuota kasvavaa vaaraa.
Se oli Tahkon mielestä toteutettavissa kansakuntaa yhdistävän liikuntaurheilun avulla. Yli 90-vuotiaaksi elänyt Tahko jaksoi innostaa ja intoilla. Hän ideoi useita urheilumuotoja ja yllytti suoranaiseen urheiluhulluuteen. Maaottelumarssit, hiihtoloma jne. olivat hänen onnistuneita ideoitaan. Hänen keksintönsä olivat monasti levottomia, jotka eivät aina tuntuneet silloin eivätkä nytkään täysjärkisiltä.
Ideoita kuin liukuhihnalta
Mitä mieltä olette esimerkiksi ehdotuksesta ensimmäisessä Suomen Sotilas–lehden (1919) numerossa? Siinä Tahko hahmotteli jalkapallopeliä, jota pelattaisiin suurella alueella komppania komppaniaa vastaan. Pelissä voitaisiin Tahkon mukaan käyttää samanaikaisesti kymmentä jalkapalloa, käsivirheitä ei vihellettäisi (?). Tuostahan olisi syntynyt melkoinen laji.
Pihkala-elämänkerran kirjoittaja Kalle Virtapohja ei mainitse sitä, että vuonna 1912 Tahko oli unelmoinut saunomisen ottamisesta olympialaislajiksi – kunhan Helsinki vain saisi kisat pidettäväkseen. Eli löylyn kestämisestä olisi kysymys, mikä ei myöhemmin ole kilpailulajina osoittautunut kovin viisaaksi. Puolikas totuutta asiaan liittyi, koska Pariisin 1924 –olympialaisissa suomalaisilla oli oma sauna – tosin vain mielen ja lihasten rentoutumiskeinona.
Pihkala kehitteli paljon urheilulajeja, joista osa toteutui. Suunnistus on tuttua, liikuntaan yhdistetty ampumaurheilu on toteutunut osin. Ihmetellä vain täytyy, ettei nykyiseen suunnistukseen osattu yhdistää aseilla mäiskimistä, siinähän olisi ollut mielenkiintoisella tavalla jopa ihmishengistä kyse – vaikkapa formuloiden tapaan.
Militarismi oli noina vuosikymmeninä niin pinnalla, että miksi ammuntaa ei yhdistetty vaikkapa uintiin, aitajuoksuun tai uimahyppyihin? Onhan olympialaisiin nykyään hyväksytty täysin järjettömiltä tuntuvia muitakin lajeja.
Naisinhoa aidoimmillaan
Tahkon naisiin kohdistuva halveksunta saa Virtapohjan kirjassa suorastaan hirtehisiä piirteitä. Vaikka omaa vaimoaan hän rakasti yli kaiken ja taisi tätä kosiakin kahdeksan kertaa vihdoin onnistuen, Pihkala osoittautuu tämän päivän feministeille todelliseksi punaiseksi vaatteeksi. Hän oli kuulemma hellä isä, mutta onneksi aina poissa kotoa.
Naiset olivat hänelle urheilumielessä alemman luokan ihmislaji. Tahko markkinoi pesäpalloa suojeluskuntien lajiksi, myyntiargumenttina oli lajin sotaisuus. Pesäpallo oli miehinen laji, jossa haavoitutaan ja kuollaan. Sellaiset tehtävät eivät soveltuneet naisille. Oli joidenkin mielestä suuri tappio, että naiset ja tytöt ympäri Suomen innostuivat pesäpalloon.
Kalle Virtapohja kertoo, että naisilla oli mahdollisuus kilpailla ensimmäisen kerran yleisurheilulajeissa olympiakisoissa vasta vuonna 1928. Kun miesjuoksija heittäytyi juoksukilpailun jälkeen kaikkensa antaneena maahan, se oli osoitus urhollisesta taistelusta. Kun nainen voipui 800 metrin juoksun jälkeen, se oli puolestaan osoitus hänen heikkoudestaan. Johtopäätös: naisen keho ei ole sovelias kestävyysjuoksuun. Tulkinta oli niin vallitseva, että naisten 800 metrin juoksu poistettiin kohta olympiakisojen lajeista.
Tahko sylkykuppina
Suojeluskunnan ja IKL:n jäsenyys ovat leimanneet Lauri Pihkalan mainetta. Niin äärioikealla hän ei kuitenkaan ollut, jotta olisi toisen urheilujohtajan, Urho Kekkosen kanssa joutunut avoimeen sotaan. Molemmat olivat sekä urheilijoita että järjestövaikuttajia, mutta suhtautumisessa juutalaisiin Pihkalasta ei ole löydettävissä samanlaista inhotunnetta kuin UKK:sta.
Punakapinan aikojen yksi verilöyly tapahtui vuoden 1918 maaliskuussa, karmeat Harmoisten sairashuoneen potilasmurhat. Marjo Liukkonen on väitöskirjassaan tuominnut Pihkalan yhdeksi teloittajiksi, mikä tietona vaeltaa Wikipedian tietolähteenä. Virtapohja tuomitsee tulkinnan populismiksi. Liukkosen esittämä näkemys Pihkalan syyllisyydestä oli enemmän julkisuuden kannalta poliittisesti sopivaa kuin totta.
Mutta kyllä Pihkala osasi olla ärsyttävä, varsinkin jälkiviisauden avulla tarkasteltuna. Hänen mietelauseensa kuluivat kansan ja vaikuttajien suussa:
– Ladulta saat paremman miehen kuin kadulta
– Ruokatapojemme suhteen yhteiskuntamme on pahoinvointivaltio
– Hiihtohisseistä ja laskettelusta: Ja mitä urheilua se sitä paitsi on, että noustaan hissillä ylös ja tullaan painovoiman avulla alas?
Kalle Virtapohja: Lauri Pihkala, koko kansan Tahko. Docendo 2022.
Viimeisten parin viikon aikana on uudesta TAHKO-kirjasta julkaistu kymmeniä arvosteluja eri tiedotusvälineissä. Myös Verkkouutisten sivuilla oli Markku Jokipiin tekemä arviointi. Pääosin kaikki tehdyt kirja-arvostelut ovat olleet totuuteen pyrkiviä – mutta lähes kaikissa on puolitotuuksia. Näin myös Verkkouutisissa.
Haluan ottaa esimerkiksi toimittaja Jokipiin maininnan Tahko Pihkalan esityksestä ottaa saunominen olympialajiksi. Kaivoin esille tuon Tahkon kirjoittaman saunakisailuesityksen. Hän kirjoitti sen vuonna 1912 Urheilijan Joulu -lehteen. Tahko teki tuossa kirjoituksessaan aikamatkan vuoden 1956 Helsingin Olympiakisoihin. Kirjoituksen sisältö oli loistavaa satiiria.
Suomalaiset saavat Helsingin Olympialaisissa vuonna -56 lopulta kolmoisvoiton kuumassa saunassa kylpemisessä, kun Ihalaisen, Kanasen ja Sormusen maalliset jäännökset ”tulevat ulos kärvennettyinä korvasienen näköisinä läjinä ruumislautojen päällä”. Siis ei ole Tahkon ajatuksena ollut järjestää saunakilpailuja vaan päinvastoin kertoa saunomisen avulla hulluudesta tavoitella lisää mitaleja ”Suomen vahvimmassa lajissa”, jossa kovimmat kilpakumppanit tulivat Nuubiasta ja Japanista.
Samalla tavalla kuin toimittaja Jokipii on tempaissut jostakin Wikipedia-sivustolta ajatuksen Tahkon saunakisoista, niin samalla tapaa monet akateemiset tutkijat ovat nostaneet esille Tahko Pihkalan naisten liikunnan vastustajana, rotuopin edistäjänä tai vaikkapa käsikranaattimiehenä. Ja kyllähän Tahkolta löytyy kannanottoja kaikesta mahdollisesta liikunnan edistämisestä ja ”oikeista liikuntalajeista”.
Mutta esimerkiksi Tahko Pihkalan rotuoppi oli: hiihtäkää oikeanpituisia laturetkimatkoja – siis vähintään 60 km päivässä ja pelatkaa pesäpalloa aina, kun se on mahdollista, silloin kansan kunto oikeasti kohenee. Kansan kunnon kohottaminen oli Tahkon rotuoppia parhaimmillaan. Tahko Pihkala -seura on hyvin tyytyväinen siihen, että professori Lauri ”Tahko” Pihkalan elämäntyö on nyt julkaistu FT Kalle Virtapohjan kirjoittamana ja Docendon julkaisemana. Olihan Tahko maamme merkittävin liikuntavaikuttaja aikoinaan ja edelleen. Epätarkkuuksia on jo nyt poistunut.
Tuomo Jantunen
liikuntaneuvos, Tahko Pihkala -seuran puheenjohtaja, Helsinki
