Brittiläistä professori ja tietokirjailija Mark Galeottia pidetään yhtenä maailman arvostetuimmista Venäjän asiantuntijoista. Teoksessaan hän käsittelee Venäjän käymiä sotia Vladimir Putinin valtaannousun jälkeen.
Elokuussa 1999 Vladimir Putinista tuli Venäjän pääministeri ja ensi töikseen hän kiinnitti huomiota Tšetšeniaan, jota vastaan Venäjä oli vuosina 1994-1997 sotinut huonolla menestyksellä. Venäjän asevoimien tehottomuus tuli kaikille selväksi.
Putin sai hyvän syyn kostoon syksyllä 1999, kun räjähdyksissä eri puolilla Venäjää menehtyi 300 siviiliä ja tuhat loukkaantui. Syytökset kohdistuivat heti Tšetšenian jihadisteihin.
Lisäksi samoihin aikoihin Tšetšeniasta hyökkäsi noin 1 500 miehen vahvuinen osasto Dagestaniin aikomuksenaan perustaa sinne islamilainen valtio. Islamistit saatiin karkotettua, mutta Putin määräsi kenraalit kokoamaan joukkoja uutta sotaa varten.
Ensimmäisen sodan virheistä otettiin oppia, uusi hyökkäyssuunnitelma oli porrastettu ja järjestelmällinen. Toisin kuin aiemmassa sodassa, venäläisten partiot ja helikopterit tiedustelivat etenemissuuntia ja potentiaalisia väijytyspaikkoja ammuttiin tykistöllä ennakoivasti ja panssarivaunut etenivät vahvojen jalkaväkijoukkojen suojaamina.
Pääkaupunki Grozny vallattiin helmikuussa 2000. Tšetšeenitaistelijat kuitenkin jatkoivat vastarintaa muualla maassa ja vasta huhtikuussa 2009 Kreml julisti operaation päättyneeksi.
On ironista, että kukistaessaan kapinan Putin joutui käytännössä myöntämään Tšetšenialle suuremman autonomian kuin mitä sillä oli ollut edellisten 200 vuoden aikana. Maan johtajaksi asetettiin Ramzan Kadyrov, joka oli loikannut Venäjän puolelle jo vuonna 1999.
Kadyrov julistaa uskollisuuttaan Moskovalle, mutta todellisuudessa hän hallitsee Tšetšeniaa mielensä mukaan, ja nostaa samalla Venäjän anteliaita tukiaisia. Galeottin mukaan Venäjän on pakko sietää Kadyrovia, sillä hallitsijan vaihdos voisi johtaa kolmanteen Tšetšenian sotaa.
Georgian sota
Venäjän ja Georgian suhde on ollut vaikea maiden vuonna 1783 solmimasta sopimuksesta lähtien. Tuolloin Georgiasta tuli Venäjän protektoraatti, ja 1800-luvun alussa se liitettiin osaksi Venäjää. Venäjän sisällissodan aikana Georgia oli jonkin aikaa itsenäinen, kunnes bolševikkijoukot valtasivat sen vuonna 1921.
Vuonna 1991 Georgia itsenäistyi uudelleen, mutta Moskova painosti sitä taloudellisesti ja tuki jatkuvasti Abhasian ja Etelä-Ossetian separatisteja.
Georgian presidenttinä vuosina 1995–2003 toiminut Eduard Ševardnadze noudatti myöntyväistä politiikkaa Moskovaa kohtaan, sen sijaan hänen seuraajansa Mikheil Saakašvilin linja oli täysin erilainen. Hän katsoi maansa olevan osa länttä ja puhui avoimesti Nato-jäsenyydestä. Venäjä puolestaan katsoi Georgian kuuluvan edelleen sen etupiiriin, joten konfliktin ainekset olivat koossa.
Kesällä 2008 Georgian turvallisuusjoukkojen ja eteläossetialaisten keskinäiset väkivaltaisuudet kiihtyivät todennäköisesti Moskovan yllytyksen seurauksena. Elokuussa 2008 Georgian joukot etenivät Etelä-Ossetiaan, jolloin Venäjä sai tilaisuuden puuttua tilanteeseen. Paikalle lähetettiin rajan pintaan sijoitetut valmiustilassa olleet joukot. Samaan aikaan Putin osallistui Pekingin olympialaisten avajaisjuhlaan.
Venäjä voitti viiden päivän ajan käydyn sodan. Georgian asevoimissa oli 30 000 miestä, mutta Venäjä lähetti Georgiaan yli kaksi kertaa enemmän joukkoja, ja niitä tukivat myös Etelä-Ossetian ja Abhasian miliisijoukot.
Georgian hallituksen tavoitteena oli alun perin palauttaa kapinoiva maakunta ruotuun, mutta venäläisten väliintulon jälkeen maa taisteli olemassaolostaan. Halutessaan venäläiset olisivat voineet miehittää pääkaupunki Tbilisin, mutta joukot kääntyivät puolivälissä matkaa takaisin. Elokuun lopulla 2008 Moskova tunnusti Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisiksi valtioiksi. Nykyisin ne ovat käytännössä Venäjän sotilaallisia protektoraatteja, joihin kuuluu noin viidennes Georgian alueesta.
Seurauksena uudistukset
Georgiasta saatu voitto ei herättänyt suurta riemua Venäjän asevoimien johdossa. Joukkojen välinen yhteistyö oli kaukana siitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Puutelista oli todella pitkä. Heikon kommunikaation takia venäläisyksiköt tulittivat monesti toisiaan.
Viestijärjestelmien lisäksi ilmeni vakavia ongelmia hajoavan kaluston ja laitteiden toimintahäiriöiden takia. Venäläiset menettivät miehiä lähes yhtä paljon kolareissa ja muissa onnettomuuksissa kuin Georgian tykistön tulituksessa.
Seurauksena oli voimakas uudistamisprosessi, jonka tavoitteena oli kehittää asevoimat joustavammaksi sekä paremmin sotiin ja ulkomailla tehtäviin interventioihin sopivaksi. Esimerkiksi maavoimien osalta perusyhtymä vaihdettiin 10 000 sotilaan vahvuisesta divisioonasta 6 000 miehen prikaatiksi.
Kieltämättä modernisointi teki Venäjän asevoimista tehokkaamman, mikä näkyi muun muassa Krimin valtauksen yhteydessä vuonna 2014.
Mark Galeotti: Putinin sodat. Tšetšeniasta Ukrainaan. Suomentanut Jere Saarainen. 457 sivua. Minerva Kustannus Oy.
