Maailman tason suureksi taitajaksi kehitytään, jos on tinkimätön tavoitteessa, aikaa kymmenen vuotta ja 10[nbsp]000 työtuntia. Tuloksena oli 542 tuhottua vihollista alle sadassa vuorokaudessa.
Nuoresta pitäen Simo Häyhä harrasti ammuntaa, niin riistan metsästystä kuin suojeluskunnan puolisotilallisissa toimissa. Hän oli lahjakkuus monessa mielessä. Hän hioi taitojaan sitkeästi, tuli tutuksi lempiaseensa kanssa, oli ampujana itse kärsivällisyys, tarkkanäköinen ja kykeni arvioimaan hyvin etäisyyksiä.
Stalinin suunnitelma oli miehittää Suomi. Roomalainen sotastrategi Publius Flavius Vegetius Renatus opasti: ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.” Vaikka Suomi ei ollut valmistautunut hyökkäykseen riittävästi, kansalaisten motivaatio puolustaa maataan oli korkealla.
Tarkka-ampujan työ on vaarallista. Häyhä minimoi riskit huolellisesti, valmistautui tulevan päivään edellisen illan hämärtyessä. Hän saattoi jäädyttää ampumapaikkansa edessä olevan lumen, jotta laukaus ei pölläyttäisi hiutaleita ja paljastaisi sijaintia. Paikkaa oli vaihdettava jatkuvasti.
Häyhä ehti suorittaa työtään liki sadan talvisodan päivän ajan, kunnes epäjärjestykseksi puhjennut lähikahakka pysäytti ampujan uran. Hän sai osuman vasempaan poskeensa. Laukaus hajotti leukaluun ja hampaita. Vihollinen käytti kiellettyä räjähtävää luotia. Hänet löydettiin kuolleitten joukosta, kuolinilmoituskin jo julkaistiin. Seurasi viikon tajuttomuus, vuosien toipuminen, 26 leikkausta ja uuden leuan rakentaminen oman lonkkaluun palasesta.
Julmuutta matkan päästä
Kun 1. maailmansodassa yhden sotilaan kuolema edellytti keskimäärin 7[nbsp]000 käsiaseen laukausta, Vietnamin sodassa amerikkalaiset tarvitsivat vihollisen hengenmenoon 25[nbsp]000 laukausta. Sotaelokuvat antavat tästä viitteitä.
Tarkka-ampuja käyttää kuolettavasti osuakseen 1,3 laukausta. Ei siis ihme että Häyhä valmistautui yksittäisiin tehtäviinsä ylihuolellisesti. Suotuisin ampumaetäisyys oli 300 metriä, joskin maailmanennätys lienee noin 2,5 kilometriä, uhrina taliban-sotilas ja ase Lapuan Magnum kaliiperi 0.338. Häyhän lempiase oli sotilaskiväärin ns. ”pystykorvan” trimmattu versio.
Kun kyse oli taistelusta sotilas vastaan sotilas ja välimatka joskus lähes puoli kilometriä, ei vihollisen kuolema etäältä päässyt vaivaamaan mieltä. Hän sai usein tilaustöitä. Jokin tulenjohtopiste oli tehtävä vaarattomaksi, ja jos hän sen suoritti kuudesti, vihollinen saattoi aavistaa, missä kuolema vaani. Seurasi ammuntaa suoraan kohti, jopa tykistöllä.
Vaikka vihollisen miesylivoima oli viisinkertainen, ja kranaatteja saattoi yhden vuorokauden aikana sataa 40[nbsp]000 kappaletta, alkoivat Häyhän satoihin nousseet tappavat osumat rassata hyökkääjää. Huomattava osa puna-armeijan menettämistä sotilaista oli esimiestehtävissä.
Häyhä toimi itsenäisesti ja yksin. Hän palveli Kollaanjoella, Savonlinnasta noin 200 kilometriä itään, karkeasti Sortavalan ja Petroskoin puolivälin tienoilla. Noista taisteluista Erkki Palolampi kirjoitti suositun Kollaa kestää romaaninsa (1940), jossa Simo ”Simuna” Häyhä ja ”Marokonkauhu” Aarne Juutilainen muun muassa esiintyvät.
Pakkasta oli usein yli 30 astetta. Kun 152-senttisen ampujan päälle piti lumipuvun alle sulloa useita vaatekertoja, hän muistutti pienikokoista, pulleaa lumiukkoa. Silti paikkaa vaihtaessa tuli olla ketterä. Kyttääminen saattoi kestää tuntukausia ennen ratkaisevaa laukausta.
Kuinka Suomi kohteli sodassa vammautunutta
Prikaatikenraali Kari Hietanen kirjoitti Simo Häyhän 94-vuotissyntymäpäivänä tälle runon, jonka viimeinen säkeistö kuvaa kasvoistaan runneltua sankaria:
”Suu kierossa ja poski toinen puuttuu
siin luonne heikompi jo muuttuu.
Taas nousee aseen sinertävä piippu vakaa nyt metsämiehelle se saaliin varmaan takaa.”
Häyhä jatkoi toivuttuaan metsästysharrastustaan. Hän kertoi yhtenäkin talvena ampuneensa 28 kettua. Nyt Häyhän kunniaksi julkaistu kirja on liki 700-sivuinen, erittäin seikkaperäinen henkilökuva ja ammunnan pikkutarkka tietoteos. Tekijä Tapio Saarelainen oli Häyhän ystävä ja ammunnan erikoistuntija.
Vaikka Häyhä huomioitiin palkinnoin, teoksin ja haastatteluin, tuo hiljainen, yksikseen vaatimattomasti elänyt maanviljelijä ei sota-ajoista paljon puhunut. Mannerheim-ristiä hänelle anottiin vankoin perustein, mutta sitä hänelle ei suotu. Vasta jatkosodan aikana niitä alettiin jakaa. Yksineläjän ikääntyessä ja näön huonontuessa Ruokolahdenkunta ei ollut halukas järjestämään hänelle kotihoitoa, vaan säästösyistä vastoin tahtoa hänet sijoitettiin laitoshoitoon.
Kun Helsingin Sanomien toimittaja kävi häntä kerran haastattelemassa, hän toivoi jutun loppuun pantavaksi harras haave siitä, että Karjala olisi vielä saavissa takaisin. Toimittaja niin teki, mutta HS:n keskusbyroo toiveen jutusta poisti – ennätyksellistä kansallista masokismia. Nyt sankaruutta on narsismi: mielenosoituksellinen kiipeily vaikkapa Mannerheimin patsaalle poliisin suojeluksessa.
Tapio Saarelainen: Simo Häyhä. Talvisodan legendaarinen tarkka-ampuja. readme.fi 2021.
