YLE TV1 näytti äskettäin kaksiosaisen dokumentin Hullu vuosi 1991, jossa muisteltiin kolmenvuosikymmenen takaisia dramaattisia tapahtumia. Ensimmäinen osa käsitteli Neuvostoliiton hajoamista. Setämies herkistyy.
Muistan, kuinka elokuussa 1991 heräsin Berliinissä kuumottaviin uutisiin. Yhdeksäntoistavuotias interreilaaja Jarkko luki hämmentyneenä saksalaislehdestä, että Neuvostoliitossa oli tehty vallankaappaus. Uudistuspolitiikkaa yrittänyt Mihail Gorbatšov oli syrjäytetty ja vanhoilliset kommunistit olivat ottaneet vallan. Se ei kauan kestänyt. Omaan mahdottomuuteensa näivettynyt vasemmistovaltio hajosi muutamassa kuukaudessa ja samalla muuttui Suomi. YYA-sopimus purettiin, ja alkoi hidas prosessi, jossa puolisosialistinen Kekkosslovakia alkoi kääntyä kohti liberaalia demokratiaa ja Eurooppaa.
Viisi vuotta myöhemmin, syksyllä 1996 asuin opiskelijana Brysselissä ja kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Euroopan parlamentissa. Tunnistin kokoussalissa vastavalitun europarlamentaarikko Karl von Habsburgin ja jäin tuijottamaan häntä ajatuksissani. Karlin esi-isät hallitsivat Itävaltaa vuodesta 1282 aina vuoteen 1918 saakka. Hänen isänsä Otto von Habsburg oli myös toiminut europarlamentaarikkona. Vuonna 1912 syntynyt Otto ehti olla muutaman vuoden Itävalta-Unkarin kruununprinssinä ennen valtion romahtamista ensimmäisen maailmansodan lopussa. Isä ja poika von Habsburg tunnettiin kantavina voimina Paneurooppalaisessa liikkeessä, joka on 1920-luvulla perustettu, ensimmäinen Euroopan yhdentymistä ajanut järjestö.
Myönnettäköön suoraan, rakastan Eurooppaa. Euroopan unioni on parasta, mitä eurooppalaiset ovat koskaan poliittisesti saaneet aikaan. EU on tietyssä mielessä uudestisyntynyt antiikin Rooma ja Habsburgien saksalais-roomalainen keisarikunta. Monikansallisia- ja kulttuurisia yhteenliittymiä kaikki. Silti ne pysyivät kasassa satoja, tai pikemminkin tuhansia vuosia.
Nykynäkökulmasta Rooman ja Itävalta-Unkarin puutteita on tietysti helppo luetella, alkaen epädemokraattisesta perusrakenteesta. Vielä suurempi ongelma oli se, että saksankielinen itävaltalaisuus oli Itävalta-Unkarissa johtava kansallisuus, jota vastaan muut toistuvasti nousivat. Näistä on opittu, kun uutta Euroopan unionia on rakennettu liberaalin demokratian ja kapitalismin perustalle. Viisastuminen on sallittua. Tulokset ovat olleet hämmästyttäviä. Koskaan aikaisemmin eurooppalaiset eivät ole eläneet vastaavassa hyvinvoinnissa, parlamentaarisen demokratian takaamassa rauhassa ja kapitalismin luomassa vauraudessa. Tämä kaikki on helppo unohtaa, jos maailmankuvansa perustaa konflikteista ja katastrofeista elävään agendajournalismiin tai aktivistien hysteriaa lietsoviin huudahteluihin milloin mistäkin asiasta.
Lamat toistuvat?
Tuttuja historiasta ovat myös Euroopan menestyksen ja hyvinvoinnin vastustajat, politiikan ääripäät. Nationalismi ja sosialismi uhkasivat liberaalia demokratiaa ja avointa markkinataloutta koko 1900-luvun ajan, ja sama jatkuu 2000-luvulla. Laitaoikeisto ja punavihreät ovat myös vuosikymmenten ajan monin tavoin yrittäneet rapauttaa Euroopan unionia. Neuvostoliiton perillinen Venäjä kiittää.
Kun syksyllä 2019 Euroopan parlamentissa äänestettiin uudesta komissiosta, Ursula von der Leyenin komissiota vastustivat nationalistiset laitaoikeistoryhmät, laitavasemmisto sekä vihreät. Oma koomisuutensa oli siinä, että ensimmäistä kertaa komission puheenjohtajaksi oli ehdolla nainen ja komissaariehdokkaista oli naisia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämä ei estänyt feminismin nimeen kiljahtelevia punavihreitä äänestämästä vastaan. Luonteva jatko sille, että iso osa vasemmistoliiton ja vihreiden poliitikoista ja näiden puolueiden kannattajista aikanaan vastusti Suomen EU-jäsenyyttä. Sama jatkui vuosituhannen vaihteessa, kun globalisaatiokriitikot vastustivat vapaakauppaa. Brexiteerit, trumpistit ja muut kansallismieliset konservatiivit pistivät nämä punavihreät aatteet toimeen 2000-luvun toisella vuosikymmenellä.
Hullu vuosi -dokumentin toinen osa käsitteli Suomen talouden romahtamista. Surullisinta oli katsoa, kuinka aikakauden poliitikot ja muut päättäjät kieltäytyivät pitkään myöntämästä tosiasioita. Lisää velkaa vaan, kyllä joku sen sitten maksaa, toivottavasti. Tutulta kuulostaa vuonna 2021.
Vielä silloinkin, kun 1990-alun talouskatastrofi alkoi olla kaikille selvä, ay-liike kieltäytyi luopumasta ”saavutetuista eduista”. Muutama vastuuntuntoinen sosialidemokraattikin yritti puhua heille järkeä. Mutta ei. Seurauksena oli pakkodevalvaatio, joka aiheutti mittamaatonta vahinkoa ja inhimillistä kärsimystä, tuhansien ihmisten elämä muuttui velkakurimukseksi. Hyvinvoinnin perustana olevia elinkelpoisia yrityksiä kaatui ja oli hyvin lähellä, että Suomelle olisi käynyt kuin Kreikalle vuonna 2010, kun kreikkalaiset käytännössä menettivät itsemääräämisoikeutensa vastuuttoman talouspolitiikan vuoksi.
Sama kaava toistuu vuosikymmenestä toiseen. Oikean- ja punavihreän vasemman laidan poliitikkojen väkevin osaamisalue on ”kriittisyydeksi” naamioitu vastustaminen ja rikkominen.
