Arkistoalalla työskentelevä FM Cecilia Toivanen ja FM historianopettaja, tietokirjailija Sture Lindholm käsittelevät teoksessaan Tammisaaren vankileirin ja pakkotyölaitoksen vaiheita vuosien 1918-1930 välisenä aikana.
Tammisaaren kupeessa sijaitseva Dragsvikin sotilasalue rakennettiin vuosina 1911–1913 Venäjän keisarikunnan sotilastukikohdaksi. Dragsvikin sotilasalueella oli lähes 70 rakennusta.
Kun Suomen sisällissota ratkesi keväällä 1918, Dragsvikin tukikohta oli tyhjillään. Toukokuussa voittajat päättivät, että kaikkia kevään 1918 punakapinaan osallistuneita tulisi pitää vankeudessa, kunnes selviäisi, mihin rikoksiin he olivat syyllistyneet.
Kyse oli noin 80 000 ihmisestä, jotka sijoitettiin eri puolilla Suomea sijaitseviin vankileireihin.
Alkukaaos
Junat alkoivat tuoda punaisia Tammisaaren leiriin ja kesäkuun alun raportit kertoivat, että vankeja oli noin 7 400. Muutamaa viikkoa myöhemmin määrä kasvoi tuhannella. Vartijoilla ei ollut ollut aikaa huolehtia, että ylisuurella vankijoukolla olisi ollut ruokaa ja vettä. Käytännössä leirillä vallitsi viidakon laki.
Elintarvikepula oli akuutti ja jotkut vangit toivoivat, että heidät ammuttaisiin. Sekin oli heistä parempi vaihtoehto kuin riutua hitaasti nälkään.
Ruokapulan lisäksi Dragsvikin joukkokuolemiin vaikuttivat järkyttävät hygieeniset olot. Ensimmäiset käymälät olivat avoimia riukukuoppia. Peseytymiseen ei ollut vettä eikä vaihtovaatteita ollut, vaan vangit käyttivät samoja pesemättömiä vaatteita, jotka olivat olleet heidän yllään vangitsemisesta lähtien. Tällaisissa oloissa tartuntataudit levisivät esteettä.
Epätoivoinen tilanne herätti vähitellen myös viranomaiset. Uusien ohjeiden mukaan vähemmän syylliset vangit päästettiin ehdonalaiseen vapauteen. Samalla sallittiin omaisten ruokatoimitukset vangeille. Heinäkuun alussa Dragsvikista vapautettiin noin 1 200 vankia.
Silti heinäkuussa leirillä menehtyi päivittäin keskimäärin noin 30 ihmistä. Ruumispinot kasvoivat ja vainajia laitetiin puulaatikoihin, jotka vedettiin kärryillä leirialueen ulkopuolelle. Perille päästyään vangit tyhjensivät laatikoiden sisällön hiekkakuoppaan. Kesähelteessä työ oli sietämätöntä. Vielä elokuussa yli puolet kaikista Suomen vankileirikuolemista tapahtui Tammisaaressa.
Pakkotyölaitos
Professori Robert Tigerstedt nimitettiin kesällä 1918 leirin ylilääkäriksi. Tarkastuskierroksensa jälkeen hän luonnehti näkemäänsä silkaksi katastrofiksi. Olosuhteet olivat pahemmat kuin Venäjän vankiloissa. Salaiseksi tarkoitettu raportti vuoti julkisuuteen, ja mikä pahinta, myös pohjoismaisiin lehtiin. Seurauksena oli Suomen valtiolle kiusallinen kansainvälinen skandaali.
Julkisuus saattoi olla yhtenä syynä siihen, että vastuu sotavankiloista siirtyi syyskuussa 1918 sotilasviranomaisilta siviilihallinnolle. Vankileirien tilalle tuli yhdeksän pakkotyölaitosta, Dragsvik oli niiden joukossa ja sen viralliseksi nimeksi tuli Tammisaaren pakkotyölaitos.
Olot alkoivat parantua, esimerkiksi lokakuussa avattu sauna poisti pahimmat hygieniaan liittyvät ongelmat, koska vangit saattoivat peseytyä päivittäin. Oikeuden päätösten ja armahdusten vuoksi pakkotyölaitoksen väkimäärä väheni merkittävästi, vuodenvaihteessa 1918-1919 Tammisaaressa oli noin tuhat vankia.
Maaliskuussa 1919 Tammisaaren pakkotyölaitoksella vieraili yllättäen valtionhoitaja C.G.E. Mannerheim ja oikeusministeri Karl Söderholm seurueineen. Lähes kolme tuntia kestäneen vierailun aikana Mannerheim tiettävästi kävi kaikissa selleissä ja keskusteli vankien kanssa ja kyseli heidän vointiaan ja toiveitaan.
Vierailun jälkeen Mannerheim antoi oikeusministerille tehtävän toimittaa Dragsvikiin 500 alusvaatekertaa ja perunaerän, josta jokainen vanki saisi yhden perunan päivässä. Erään mukana olleen henkilön muistiinpanojen mukaan Mannerheim oli sanonut, että hän mieluummin pakenisi ja vaarantaisi henkensä kuin jäisi Dragsvikiin. Sanomalehdissä ilmestyi toisenlainen versio, jonka mukaan Mannerheim oli tyytyväinen vierailuun ja todennut kaiken olevan kunnossa.
Seuraavina vuosina muut pakkotyölaitokset suljettiin ja keväästä 1921 lähtien ainoastaan Tammisaaressa oli vuoden 1918 punavankeja.
Osa vartijoista halusi kostaa punavangeille
Tammisaaren vankien muistelmissa kerrotaan sadistisista ja julmista vartijoista sekä vankeihin kohdistetusta väkivallasta. Varmasti kesällä 1918 osa vartijoista halusi kostaa punavangeille, mutta pakkotyölaitoksen aikana vankien kohtelu muuttui asiallisemmaksi.
Tammisaaren pakkotyölaitoksen suuri ongelma olivat karkaamiset. Vuonna 1920 alueelta pakeni peräti 45 vankia. Syynä oli johdon selityksen mukaan se, että vartijat olivat valtaosin kouluttamattomia ja kokemattomia.
Tammisaaren vartiointiongelmat jatkuivat pitkälle 1920-luvulle. Vartijoiden vaihtuvuus pysyi suurena, kurinpito oli heikkoa ja alkoholinkäyttö muodostui entistä merkittävämmäksi ongelmaksi kieltolaista huolimatta. Pimeän viinan myyjille vanginvartijat olivat hyviä asiakkaita.
Sture Lindholm & Cecilia Toivanen: Punavankila. Tammisaaren pakkotyölaitos 1918–1930. Suomentanut Anu Koivunen. 495 sivua. Atena.
