Kesällä 1966 Jerisjärven risteyksessä Mosse on törmännyt lehmään. Lehmä kuollut ja Mosse ojassa. Tapani Ruokasen reportterin ura alkaa, hänen ottamansa kuva ja tekstinpätkä julkaistaan Lapin Kansassa Tapanin 15-vuotispäivänä. Hänestä kehkeytyy lehden avustaja. Loppu on sallimuksen ja onnen yhteinen sopimus. Elämäkertaa voisi pitää satuna, jollei se olisi totta.
Tapani Ruokasessa kohtaa kaksi – monien mielestä etiikaltaan – vastakohtaa: raaka, kylmä raha ja uskovaisuus. Ruokanen on pappi, joka kykenee kuuntelemaan ja perustelemaan näkemyksiään. Päätoimittajanakin – Kotimaan ja Suomen Kuvalehden – hän puhkeaa hetkittäin saarnaamaan, siunaamaan ja opettamaan. Ja pappina hän on suhdetoimintamies suurpankin, Yhdyspankin johtajistossa. Siitäpä lempi nimitys ”kaikki-ruokanen”.
Itsestään tämä pappi – joskaan ei paha – saarnaa. Jonkin verran luottamuksellista hän raottelee, vaan ei kovan luokan skuuppeja, varsinkaan pankkimaailman salaisuuksista, vaikka onnistuu SYP-KOP-gladiaattorien taistoissa selviytymään voittajan puolella. Ja livahtaa onnistuneesti pois, Kuvalehden päätoimittajaksi.
Kun yhdeksän vuoden urakka Kuvalehden johdossa päättyy, Ruokanen heittäytyy omilleen. Vuosikymmen sitten hän perusti oman yrityksen ”Tapani Ruokanen Opiniones Oy”:n ja alkoi rakentaa omaa brändiään. Hän siirtyi Radio Dein ja Alfa-TV:n ohjelmien isännäksi. Uransa aikana hän on laatinut elämäkertoja, muun muassa Matti Ahtisaaresta, Ilmari Turjasta ja Paavo Ruotsalaisesta.
Uskaltaja, jollaisia kasvaa harvassa
Valtaisa työhistoria monilla eri tahoilla on tehnyt Ruokasesta matkaajan, joka ei ole lukkiutunut yhteen kaapuun. Hänen vastakohdakseen voi kuvitella journalistin, joka on koko elämänsä omistautunut palvelemaan yhden upporikkaan suvun media-taloa. Tuosta vertailusta mieleen tulee, ettei häntä ole nähty somistamassa vaikkapa Sanoma-konsernin hovia, eikä Ylen hautomoa.
Rohkeudesta ei ole ollut puutetta. Hän on uransa ajan osannut etsiä asenne-eroja aikoina, jolloin Suomi kumarteli itää ja vierasti länttä. Hän kritisoi avoimesti Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan sosialismia aikana, jolloin valtiojohtoiset järjestelmät mätänivät. Ja niin on aikaa ehtinyt jo kulua, että vasempi loukkaantuu, kun sana ”sosialismi” otetaan esille sitä koskevassa keskustelussa.
Toki Ruokasen kannanotot eivät ole aina olleet muidenkaan mieleen. Ollessaan kristillisen Kotimaa-lehden päätoimittajana, silloinen pääministeri Esko Aho erehtyy opastamaan. Tämä haluaa Kotimaan sensuroitavaksi kirkossa. Lehti ei saisi käsitellä politiikkaa! ”Kolmessa vuodessa Esko Ahostakin on kehittynyt vallan täyteinen satraappi”.
Ruokanen uskaltaa nähdä Ahtisaaren valinnan lisäävän tavallisen kansan uskoa politiikan mahdollisuuksiin. Mauno Koivisto oli viimeinen sulkeutuneen ja ylhäältä säädellyn Suomen päämies:
”Ahtisaari onnistuu. Yksi vain ei anna kiitosta Ahtisaarelle eikä Natolle: Mauno Koivisto… Koivisto unohtaa yhden osapuolen, jonka takia pommitukset aloitettiin; etnistä puhdistusta ei mainita sanallakaan… Uhrin näkökulma unohtuu Koivistolta”.
Kuvalehden historian rohkein päätoimittaja?
Sama jatkuu yhä Tarja Halosen aikana Baltian suhteen. Tuen antaminen pienille naapurimaille ei luonnistu, mutta Ruokanen on kuin naula sosialistien saappaassa.
Oikeastaan jonkinlainen ihme oli, että hän oli niinkin pitkään Kuvalehden vastaavana päätoimittajana, vaikka tuli ottaneeksi selväsanaisesti kantaa nöyristeleviin Venäjä-asetelmiin. Moni luuli, että pesti pysähtyy, kun Tarja Halosen Suojelupoliisi alkoi epäillä ja osa tiedotusvälineistä syyttää Alpo Rusia epälojaalisuudesta Suomea kohtaan.
Supo vuoti, syötti ja houkutteli Helsingin Sanomat ja Yleisradion pitämään Rusia syyllisenä. Ruokanen ei valheita uskonut ja sai tukiparikseen Olli Rehnin, joka hänkään ei pelännyt. Peli oli kovaa.
Onneksi Ruokasella oli vankka tuki taustallaan, Otavan omistajasuvun Heikki A. Reenpää luotti eikä epäröinyt. Spekuloin, mutta väitän, että raastavan näytelmän seurauksena HS raskaasti erehtyneenä ei halua hyvällä katsoa Ruokasen suuntaan. Anteeksipyyntö ei valtamedialta luonnistu. Mahtaako Kuvalehdellä koskaan ollut näin rohkeata päätoimittajaa?
Koiviston konklaavi, mihin se unohtui?
Vaikka Mauno Koivisto saa kirjassa kritiikkiä, entinen suurpankin viestintäjohtaja ei halua kaikkea yksityiskohtaisesti muistaa ja kaivella vanhoja. Pankkikriisin eräitä ilmiöitä oli kammottava ns. Koiviston konklaavi: presidentin vuonna 1992 kokoon kutsuma salainen neuvonpito. Siinä Koivisto painosti toimimaan vastoin Korkeimman oikeuden päätöstä: pankeilla ei ollut oikeutta muuttaa yritysten kanssa solmimia sopimuksia epäedullisemmiksi. Pankit olivat painostaneet yrittäjät sitomaan velkojaan valuuttoihin. Tarja Halonen julisti asian salaiseksi, Sauli Niinistö vapautti sen.
Sanelukokouksen jälkeen pankit selvisivät helpommin, siinä missä suuri joukko yrittäjiä menetti omaisuutensa pakkomyyntien seurauksena. Konklaavin painostuksesta seurasi itsemurhia ja samantapaisia pakkohaltuunottoja kuin 1930-luvun pulavuosien aikana. Pankkiväki oli mielissään. Muun muassa toimittaja A.P. Pietilä on prosessista kirjoittanut kirjan, jota Koiviston kunniaa valvovat eivät mielellään siteeraavat.
Niinkin rohkeasti kuin Ruokanen Mauno Koiviston ja Tarja Halosen toimintoja kritisoikin, tuossa olisin kirjasta odottanut enemmän kristillistä eettisyyttä, mutta esteenä taitaa olla maallinen ylivoima: pankkisalaisuus.
Tapani Ruokanen: Silminnäkijänä. Docendo 2024.
