Harva suomalainen poliittinen vaikuttaja, yhteiskunnallinen keskustelija tai politiikan tutkija saa synninpäästön Venäjän ja Vladimir Putinin todellisten tarkoitusperien näkijänä.
Aikaa edellä mainitulle tehtävälle on kuitenkin ollut, ja aiheesta on kirjoitettu kasapäin kiinnostavia ja laadukkaita teoksia. Ensimmäinen merkittävä signaali Venäjän politiikan muutoksesta oli Anna Politkovskajan vuoden 2006 raaka surmatyö. Kuten muistetaan toimittaja ja Putinin hallinnon terävä kriitikko Politkovskaja surmattiin mafiatyylisesti kotiovelleen hyvin epämääräisissä olosuhteissa.
Jälkeenpäin on varsin kiinnostavaa, miten Politkovskajan kohuteos Venäläinen päiväkirja (2007) ja sen sisältö eivät herättäneet suomalaisissa poliitikoissa tai yleensä vasemmistolaisissa Venäjä-asiantuntijoissa mitään todellista huolta. Murhasta huolimatta Suomessa jatkui edelleen presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan, suurlähettiläs Heikki Talvitien ja muiden veteraanidiplomaattien ajattelun viitoittama ja johtama keskustelu, jossa Putinin ja Venäjän intressejä haluttiin ymmärtää.
Politiikan ydintä kaikille edellä mainituille toimijoille oli myös Yhdysvaltojen politiikan ja Naton arvostelu, jossa puolestaan oli vahvoja kaikuja Halosen ja Tuomiojan 1970-luvun radikaaleilta vuosilta. Liioittelua ei ole todeta, että Halosen ja Tuomiojan ulkopoliittiseksi testamentiksi oli muodostunut Suomen Nato-jäsenyyden torppaaminen.
Taustatukea valitulle ja äärimmäisen vaaralliseksi myöhemmin osoittautuvalle linjalle tuli erityisesti keskustapuolueesta ja vihervasemmistosta. Suomessa vallitsi siis todellinen konsensus valitusta Venäjän politiikasta. Nato-jäsenyyden ajamisessa kokoomus oli aikaansa edellä, mutta jäi politiikkansa kanssa valitettavasti yksin. Kokoomushan oli jo vuoden 2004 puoluekokouksessaan linjannut puolueena myönteisen Nato-kannan.
Georgiakaan ei herättänyt
Presidentti Haloselle Suomen ulkopolitiikan johtaminen ja maan epämääräinen linja Venäjän suhteen kulminoitui presidentin omiin henkilökohtaisiin intresseihin. Kuten tiedetään, Halosella oli suuria vaikeuksia kahden virkakautensa aikana keskittyä tehtäviin, joista tasavallan presidentin rooli perustuslain mukaan lopulta muodostuu. Halosen intressit olivat korostuneesti maan intressien ja ulkopolitiikan johtamisen sijaan sijaan vähemmistöjen ja naisten oikeuksien edistämisessä kolmannessa maailmassa. Tässä kohtaa Haloselle tärkeiden ryhmien Venäjällä kohtaamat vääryydet eivät näyttäytyneet lainkaan samanlaisessa viitekehyksessä.
Hälytyskellot eivät soineet vielä edes Halosen toisen presidenttikaudenkaan aikaan. Vladimir Putinin vuoden 2007 puhe Münchenin turvallisuuskonferenssissa ja seuraavan vuoden Georgian sota pitivät valitun ulkopoliittisen linjan muuttumattomana. Natosta ei haluttu edelleenkään keskustella. Sotilaallinen liittoutumattomuus oli vallitseva ulkopoliittinen oppi, jota täydennettiin poliittiseen sanastoon ilmestyneellä epämääräisellä Nato-optiolla.
Edellä mainitusta ulkopoliittisesta liturgiasta poikkesi virkistävällä tavalla silloisen ulkoministerin Alexander Stubbin historiaan jäänyt 080808-puhe. Stubbin puhe lienee ainoa silloisen johtavan suomalaisen poliitikon linjaus, jossa muuttunut maailmanpoliittinen tilanne oivallettiin oikein. Stubb oli tismalleen oikeassa, kun hän määritteli Georgian sodan käännekohdaksi kansainvälisessä politiikassa. Stubb totesi edelleen miten sota asettaa kansainväliselle järjestelmälle uuden haasteen ja vaikuttaa ratkaisevalla tavalla siten Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työlistaan.
Stubbin puhe jäi lopulta valitettavan vähälle huomiolle liittyen muuttuneeseen ulkopoliittiseen tilanteeseen ja keskusteluun esimerkiksi Nato-jäsenyyden hakemisesta. Kaikissa valtiollisissa vaaleissa Venäjää, Suomen turvallisuustilannetta ja Natoa väisteltiin usein lähes tragikoomisesti. Jo Venäjän nimen mainitseminen aiheutti poliitikoissa pelonsekaisia reaktioita, jotka olivat tuttuja kylmän sodan vuosilta.
Ehkä jonkinlainen kulminaatio Nato-keskustelussa saavutettiin 2018 presidentinvaalien ensimmäisessä EVA:n järjestämässä väittelyssä. Istuva tasavallan presidentti Sauli Niinistö linjasi sotilaallisen liittoutumisen tavalla, joka kuvasi silloisenkin ulkopoliittisen johdon näköalan sumeutta. Niinistö totesi väittelyssä ykskantaan miten ”suursodissa on aina syntynyt liittoumia”. Jälkikäteenkin arvioituna tasavallan presidentin lausunto on luonteeltaan lähes huoleton ja argumentaation tasolla erittäin heikko.
Venäjän tarkoitus on laajentua
Kuten hyvin muistetaan Baltian mailla ja Puolalla on ollut vähintäänkin yhtä traumaattinen suhde Venäjään, kuin mitä Suomella on ollut. Baltian maita, Puolaa ja Suomea ei sen sijaan yhdistä intressi kantaa huolta Venäjän turvallisuushuolista tai Venäjän itsensä aiheuttamasta sotilaallisen jännitteen lisääntymisestä Itämeren alueella.
Toisin kuin Baltian maissa ja Puolassa, Suomessa Venäjän turvallisuusintresseistä huolehdittiin niin vallassa olevien poliitikkojen, kuin tutkijoidenkin kautta. Suomessa oli vallalla ajatus, jonka mukaan Venäjän turvallisuushuolien syy oli ainoastaan Naton laajentumisessa Venäjän rajojen tuntumaan. Samalla unohdettiin lähes fataalilla otteella Naton perimmäinen luonne: se ei ole hyökkäysliitto vaan puolustusliitto, jonka tarkoitus on suojata jäsenmaitaan ulkopuolisilta aggressioilta.
Laajemmassa kontekstissa arvioituna Euroopassa ei Puolaa ja Baltian maita lukuun ottamatta ymmärretty oikeastaan lainkaan Venäjän perusolemusta ja olemassaolon ideaa. Ehkä lähimmäksi totuutta pääsi presidentti Mauno Koivisto todetessaan Venäjän idean olevan aina laajentua. Venäläinen taloustieteilijä Aleksander Jakovlev (2005) kiteytti puolestaan Venäjän idean seuraavalla tavalla: Venäjän idea perustuu yksinkertaiseen kolminaisuuteen. Valtio on ylinnä ja sitä pitää vahvistaa taukoamatta. Yhteiskunta on siis alisteinen valtiolle ja se on itse asiassa elimellinen osa sitä. Jos valtio haluaa, yhteiskunta on sivistynyt tai puolisivistynyt tai pelkkä lauma.
Jakovlevin analyysin viimeinen ajatus venäläisistä johtajaansa sokeasti seuraavana laumana on tullut maailmalle viimeisen puolentoista vuoden aikana varsin selväksi. Ukrainan sota on paljastanut, miten lähdekritiikitön venäläinen yhteiskunta viime kädessä on, ja millaiselle arvopohjalle myös ulkopolitiikan voi tosiasiallisesti perustaa. Venäläinen yhteiskunta ihailee ja kurkottaa edelleen menneisyyteen, koska se on ainoa, mitä heillä on ja mitä heiltä ei voi ottaa kukaan pois.
Venäjällä ei ole luotu juuri mitään edistyksellistä pitkään aikaan. Kirjalliset ja muutkin kulttuurilliset tuotokset ja merkkipaalut ovat usein tsaarin aikaisen Venäjän saavutuksia. Historian pitkässä juoksussa totalitaariset aikakaudet ja diktatuurit eivät ole tuoneet kansalaisille loppujen lopuksi, muuta kuin kärsimystä, taantumusta tai huutavaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Venäjällä tästä on nähty kaikki.
Jakovlevin mukaan Venäläisessä kulttuurissa on niin ikään aina eletty pomon pelossa, joka on myös luonut venäläisen valtiojohtamisen perinteen. Venäläisessä mielentilassa ei myöskään pelätä luonnonmullistuksia, sotia tai terroria. Uhrivalmius on suuri, koska yksilöllä, ihmisellä ja ihmisyydellä ei ole venäläisessä ajattelussa länsimaihin rinnastettavaa merkitystä.
Edelliseen perustuen maan historian ja lähimenneisyyden kriittiselle tarkastelulle ei ole myöskään siten sijaa. Maailman historian verisimmästä sisällissodasta tuli kaksi vuotta sitten kuluneeksi sata vuotta, mutta käytiinkö Venäjällä kriittistä keskustelua esimerkiksi Josif Stalinin tai Vladimir Leninin roolista kansanmurhien ja raakuuksien agitoijina?
Ei käyty.
Tämä pohjan takia on niin vaikea nähdä tulevaisuudessa Venäjä, jossa oikeusvaltio ja vapaa lehdistö muodostavat yhteiskunnallisen keskustelun jalustan. Venäläinen pelkää vapautta, koska hän ei tiedä mitä sillä pitäisi tai voisi tehdä. Lyhyesti kiteytettynä orwellilainen dystopia on realisoitunut valtiomalli tai valtiokummajainen välittömässä läheisyydessämme.
Kun edellä lueteltuja ilmiöitä pohditaan suomalaisten poliitikkojen linjausten ja puheiden valossa, huomataan kuinka vähän näihin piirteisiin on tartuttu ja kuinka vähän venäläistä poliittista kulttuuria on rohjettu ylipäätänsä arvostella. Samalla on aiheellista kysyä, kuinka terveellä pohjalla ylipäätänsä suomalainen poliittinen kulttuuri on ja millainen poliitikkojemme asiantuntemus Venäjän suhteen on ollut ja on?
Yleinen totuus muodostaa pohjan edistykselle
Ranskalainen myöhäisen valistuksen loistava liberaali filosofi Francois Guizot tutki kiinnostavalla otteella monissa teoksissaan politiikan ja poliitikon ideaalia. Guizot korosti teoksissaan ja kirjoituksissaan miten oleellista politiikassa on tavoitella aina totuutta, järkeä ja oikeudenmukaisuutta. Pohjan kaikelle edellä mainitulle loi ennen kaikkea vapaa väittelykulttuuri. Julkinen debatti ei taas voi (nut) perustua nykymaailmasta tuttuihin kiertoilmaisuihin. Suomen ja Venäjä-suhteessa tästä on valitettavan paljon näyttöjä. Presidentti Halonen puhui taajaan esimerkiksi diktatuurimaan ”demokratian ja oikeusvaltion kehittämisen tukemisesta” syyllistyen itse jopa suoranaisiin valheisiin maan tosiasiallisesta tilasta.
Toinen keskeinen elementti, joiden avulla yleinen totuus oli mahdollista Guizot´n mielestä saavuttaa liittyi julkisuusperiaatteeseen. Tämän saavuttamiseksi keskeistä oli vapaa media ja sananvapaus. Guizolle oli niin ikään luonnollinen lähtökohta että valtaa pitävän eliitin kulloisetkin tekemiset ja linjaukset olivat aina alisteiset julkiselle kritiikille. Tämän päivän maailmassa kaikki edellä mainitut tavoitteet korostuvat, koska median rooli julkisen keskustelun ja agendan määrittelijänä on entistäkin keskeisempi. Tunnetusti on tärkeää mitä ja kuinka kerrotaan, mutta myös se mitä on jätetty tarkoituksellisesti kertomatta.
Kun mietitään poliitikkojemme, median ja tutkijoiden pitkäaikaista tapaa käsitellä Venäjää ja puolustusliitto Natoa, korjattavaa ja selvitettävää riittää.
Lähihistorian ratkaisujen läpivalaisu on äärimmäisen tärkeää kansakunnan tulevaisuuden ja edistyksellisen ja terveen yhteiskunnan kannalta. Suomen vallankahvassa ja aivan poliittisen vallan ytimessä oli vuosikymmeniä poliitikkoja, jotka tunnistivat ne kuuluisat tosiasiat, vasta kun oli melkein jo liian myöhäistä. Yleinen harhaluulo oli, että Sanna Marinin (sd.) hallitus ja tasavallan presidentti veivät Suomen Natoon. Viime kädessä meidät vei Naton jäseneksi Vladimir Putin hyökkäämällä Ukrainaan ja viimeinkin järkiinsä tullut Suomen kansa.
