Perinnönjako on haastattelu- ja keskustelukirja, jonka tekoprosessi on edellyttänyt niin kohteelta kuin tekijältä kärsivällisyyttä ja sietokykyä. Käsiteltävä ajanjakso kohdistuu Tarja Halosen presidenttivuosiin 2000-2012 ja sen jälkeiseen aikaan.
Haastattelija uskaltaa haastaa Halosta, joka useassa yhteydessä jaksaa muistuttaa, miten hänen toimiaan on kritisoitu niin asiallisesti kuin asiattomastikin. Sauli Niinistön hän kokee selvinneen paljon helpommalla, liekö syy taas sukupuolessa?
Toimittajakirjailija Meri Valkama on Tarja Halosen suhteen paljon armollisempi kuin Demarin yliössään Sanna Marinia (sd.) kohtaan. Kumpikin on ”entinen”, ja molemmat ovat ryhtyneet tahoillaan matkasaarnaajiksi sanomanaan rauha, tasa-arvo ja ympäristökatastrofilta pelastautuminen. Halosella on oma ”TH Globalin kestävän kehityksen säätiö” – vastoin kuin Marinilla, joka ansaitsee Tony Blairin öljyrahavetoisessa yhteisössä.
Halosen ja Marinin sanoma on puhetasolla ylevä, mutta toiminnan ulkoasu eriävä. Marin esittelee itseään langanohuissa henkseleissä luksushotellien kylpyhuoneissa Halosen keskittyessä enemmän itse asiaan, vakavammin. Eron selittää lähes puolen vuosisadan ikäero ja siihen liittyvä keino itsensä pitämisestä esillä. Marin on nykyajan klikkauksia hakeva tyrkky, uskottavuuden kustannuksella.
Israelia käsiteltäessä Halonen ottaa käyttöön aatetoverinsa Erkki Tuomiojan (sd.) tapaan sanan ”holokausti”. Olkoon termi perusteltu tai ei, asiallinen tai asiaton, siitä Halonen ja kirjantekijä ottavat mittaa toisistaan. Lopputulema on, että Gazasta puhuttaessa sana jää tekstiin. Ja niin Halosen kyky maailmanparantajana pysyy ennallaan.
Puheet ja teot rauhasta
Yksittäisillä sanoilla voi olla rauhanpuhujan suussa sävy, joka sekä miellyttää että suututtaa – jakaa kuulijakunnan jyrkästi kahtia. Kun kirjassa mainitaan presidentti Martti Ahtisaari, tuo ”holokausti” ilmentää juuri sitä, mitä todellinen rauhanrakentaja ei erehdy vahingossakaan kääkäisemään.
Siksi Erkki Tuomiojasta eikä Tarja Halosesta voinut koskaan tulla rauhanrakentajia, vaikka kuinka pasifisteja, tasa-arvon ja rauhan asialla ovat olleetkin. Kuten Ahtisaaren yhteydessä joskus on todettu: ideologilta rauhanteko ei onnistu.
Naapuruussuhteet olivat myös Halosen aikakaudella koetuksella. Puolustusministeri Jyrki Häkämies (kok.) saa kirjassa taas satikutia vuonna 2007 Yhdysvalloissa pitämästään puheesta. Siinä Häkämies luonnehti Suomen kolmea geopoliittista uhkaa sanoin: ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”. Osa Suomea hurrasi: joskus joku meistäkin uskaltaa.
Halosen omat huolimattomat sanalliset huitaisut Baltian maista olivat kuin nyökkäyksiä Venäjän suuntaan, vaikka Vladimir Putinin luonteen muutoksia kirjassa kummastellaankin. Häkämiestä Halonen ei jätä vieläkään rauhaan: ”Se oli nimenomaan kumartelua. Että auttakaa meitä, me raukat olemme tässä Venäjän kyljessä. Minun mielestäni me emme olleet mitään baltteja, joiden tarvitsee koko ajan kerjätä apua.”
Havaitseeko Halonen edes itse, että noin hän tulee taas naulanneeksi yhä pahemmin itsensä balttien halveksijoiden joukkoon. Venäjä kiittää?
Aktivistien ja anarkistien virheistä
Vaikka Halonen ei pidä jossittelusta, hän ottaa esille omien periaatteittensa kannalta yhden ehkä vastenmielisimmän valtion, Iranin. Halonen muistelee ja aprikoi. Voiko poliitikko tähdätä hyvään, mutta tullakin tahtomattaan edistäneeksi pahaa tai huonoa? Vuonna 1970 Halonen oli Urho Kekkosen vieraana ollutta Persian shaahin yksinvaltaa vastustamassa.
Eivät länsimaiset hurskastelijat tulleet arvanneeksi, mihin suuntaan he olivat silloista Persiaa ajamassa. Maa sai itsevaltiaaksi johtajakseen papiston ja Ruhollah Khomeinin, ihmisarvoja ja eritoten naisia polkevan tyrannin. Ääri-islamilaisuus kiitti tietämättömiä lännen nuoria. Silti tänään vielä osa noista edistyksellisistä pitää möykkäämistään sankarillisena.
”Sanon toisinaan nuorille, että mielenosoittamisesta pitää myös kantaa vastuu”, Halonen aivan kuin katuisi. Entä ns. arabikevät? Mutta meneekö perille: Elokapina, Koneen Säätiö, Herlinit? Johtiko julkisuuskiima pettymykseen, epäilyyn vai jopa itse kauniin pääasian halveksuntaan?
Arajärven tuhahdus
Kun Meri Valkama ja Tarja Halonen kohtaavat, presidentti ojentaa nuorempaansa: kaada maito kuppiin aina ennen kahvia, siten ne sekoittuvat, pariinkin kertaan. Ja kun se tapahtuu väärinpäin, pitääkö pyytää anteeksi? Tämän kirjoittaja jo sanoisi; ota lusikka käteen. Sitä vartenhan se on keksitty.
Kun tekijä ja kirjan kohde istuvat viimeisiä hetkiä tekstipinojensa kanssa ja puhuvat vakavia, Halosen aviopuoliso Pentti Arajärvi nousee ja matkallaan työhuoneensa puolelle huikkaa: ”Pitäkää hauskaa. Taitaa olla vuoden huumorikirja tulossa”. Kaikkea muuta.
Paavo Lipponen (sd.) luonnehtii kirjan kirjoittajalle presidentti Tarja Halosta: ”Niin, Halonen on sellainen maailmannainen” ja tarkoittaa Halosen jatkuvaa sukkulointia ympäri maailmaa paljon paasaavan jetsetin parissa. Lipponen ei Halos-aiheista haastattelua anna, vaan viittaa tuleviin muistelmiinsa, joissa ”joutuu” käsittelemään entistä ulkoministeriä Tuomiojaa ja Halosta. Sitäpä sietää odotella. Jos siinä huumorin puolelle mennään, taitaa olla mustaa.
Mari Valkama: Perinnönjako. Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta. Kustantamo S&S 2024.
