Aloitin työurani opiskelujen, armeijan ja käräjien istumisen jälkeen Kotkan kaupungin sosiaali- ja terveysvirastossa hallintopäällikkönä ja viraston ainoana juristina. Tehtävä oli paljon mielenkiintoisempi kuin uskalsin ennakkoon odottaa. Kotka, Karhula ja Kymi oli liitetty toisiinsa valtioneuvoston niin sanotulla pakkopäätöksellä, ja kaupunki oli Keravan ohella ensimmäisenä yhdistänyt sosiaali- ja terveystoimen.
Sektori oli minulle tuntematon. Olin 25-vuotias, enkä ollut oikeastaan tarvinnut sen kummemmin sosiaali- tai terveyspalveluja aikaisemmassa elämässäni. Ensimmäisenä piti opetella perusasioita, vaikkapa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välinen ero.
Leimallista 80-luvun alulle olivat lääkäreiden ja hoitajien väliset johtosääntökiistat. Ympäri maata Lääkäriliitto tai Tehy julistelivat hakusaartoja. Itse kehitin tuolloin ”johtamisjärjestelmän”, jota kutsuin management by ressukaksi. Tarkoittaen sitä, että hallintopäällikkönä olin kahden ammattikunnan välisenä eräänlaisena kusitolppana.
Tuon ajan haasteet tuntuivat silloin suurilta, mutta kun niitä vertaa nykypäivään, ne kuulostavat hyttysen pihinältä. Jos emme vielä ole terveydenhuollon kriisissä, niin ainakin hyvin lähellä sitä. On siis aika herätä.
Viime hallituskaudella perustettiin hyvinvointialueet pitkällisen, vuosia kestäneen, prosessin jälkeen. Suunnittelu ja toteutus oli lähes yksinomaan sosiaali- ja terveysministeriössä, esimerkiksi Kuntaliitto ja valtionvarainministeriö pidettiin vain sidosryhmiä. Myös ongelmat ovat seurausta silloisesta lainsäädännöstä. Jälkikäteen voi sanoa, että oltiin kovin sinisilmäisiä, ja kun inflaatio alkoi jyllätä ja palkkaratkaisu oli kuntasektorilla kallis, rahakriisi oli valmis.
Itse olin koko uudistusta vastaa. Minulle kysymys oli ennen kaikkea valtiosääntöoikeudellinen. Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat todellisia peruspalveluja ja Suomessa on perinne, että sellaiset palvelut tuotetaan joko kunnan tai kuntayhtymän toimesta. Uudet hyvinvointialueet sen sijaan ovat epäonnistunut sekoite valtion ohjausta ja maakunnallista demokratiaa.
Muutos oli kuitenkin niin perusteellinen, että paluuta vanhaan ei ole olemassa. Tietysti voi leikitellä ajatuksella, että olisiko käynyt näin köpelösti, jos kunnat olisivat vapaaehtoisesti perustaneen koko maassa sotesektorin kuntayhtymiä. Niin muutamissa maakunnissa myös tehtiin. Ainakaan vahingot eivät olisi olleet nykyisen suuruisia.
Suomessa annetaan ymmärtää aika usein, että maassa on lääkäripula. Tietyllä tavalla onkin, toisaalta taas ei. Suomi sijoittuu eurooppalaisessa vertailussa aika lailla keskiarvoon, joissakin maissa on enemmän lääkäreitä kuin meillä, joissakin vähemmän. Terveydenhuollon ongelmat eivät selity siis lääkäreiden määrällä. Toinen juttu sitten on, ovatko he oikeassa paikassa kansalaisen näkökulmasta.
Lääkkeeksi ongelmiin on tarjottu alueiden suurentamista, ja valtion ohjauksen lisäämistä. Molemmista olisi hyötyä, mutta ei niillä toimilla terveydenhuollon tilanne valitettavasti ratkea.
Politiikan puolella käydään aika lailla juupaseipäs -keskustelua tavalla, jossa haetaan puolin ja toisin syyllisiä, mutta ei ongelmien ratkaisua. Tilanne tuskin laukeaa mihinkään suuntaan, elleivät kokoomus ja SDP löydä toisiaan, ja silloinkin työtä riittää rutkasti. Alkuun päästäisiin sillä, että SDP luopuisi härkäpäisestä asenteestaan yksityiseen terveydenhuoltoon. Ilman sitä ei nimittäin tulla toimeen. Kokoomus taas voisi tarkastella nykyistä kriittisemmin lääkäripalveluiden myyntiä ja vapautta. Ilman sitä julkinen puoli jatkaa vuotamistaan.
Ja kaikkien on syytä muistaa hyvä suomalainen hokema: terveys ennen kaikkea. Lääkäriin pääsy ei Suomessa saa olla varallisuuskysymys.
