Ympäri maailmaa työskennellyt traumakirurgi Ari Leppäniemi toimi myös Meilahden sairaalan päivystyskirurgian ylilääkärinä, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 2022.
Elämäkerrassaan hän kuvailee työkeikkojaan Tyynenmeren saarella, Nigeriassa koleraepidemian ja sotilasvallankaappauksen jaloissa. Hän oli hälytettynä mukana myös Aasian tsunamin ja Malagan bussiturman uhrien pelastushoidoissa.
Osaa Leppäniemen suorittamista hoito-operaatioista hän ei kerro nimiä mainiten, osan tapauksista hän kokee luvalliseksi kertoa. Yksi sellainen oli toukokuussa 2012 Hyvinkäällä tapahtunut joukkoampuminen.
Siinä salamurhaaja oli pyrkinyt surmaamaan muiden muassa poliisin, Heidi Foxellin, joka oli toisen uhrin kanssa tuotu Meilahden sairaalaan, ja jonne Leppäniemi oli heti hälytetty. Vatsa- ja verisuonikirurgipäivystäjät olivat jo täydessä työssä, ja Leppäniemi liittyi mukaan.
Foxellin tragedian kirurgimme kertoo saatuaan luvan ja perustellen lisäksi, että uhrin kamppailusta on kerrottu julkisuudessa paljon. Verenvuoto oli massiivista, potilas verenvuotoshokissa ja vaarassa menehtyä useaan otteeseen:
”Korkeaenerginen kiväärinluoti oli kulkenut oikealta ylävatsalta maksan etuosan läpi tuhoten matkalla pohjukaissuolen, vaurioittanut suuri verisuonia, tehnyt lukuisia reikiä suolistoon ja päätynyt lopulta lantioluuhun”.
Seuraa pitkä kuvaus tehtävistä toimenpiteistä ja loputtomalta tuntuvasta Foxellin pelastamiseksi suoritetuista, yhteensä liki 60 leikkausta käsittäneestä operaatiosarjasta. Vaarana oli, että yhden – välillä epätoivoisessa tilassa olleen – potilaan suhteen järjestelmä olisi levittänyt kädet ja luovuttanut. Vaan ei, Foxell pelastettiin, vaikka olisivat voineet toisinkin tehdä.
Ei tilaa moralisointiin, operaatiosta seuraavaan
Moni maallikko tuon murhayrityksen kuultuaan oli valmis kiroamaan ja soveltamaan äärimmäistä rankaisua – silmä silmästä jne. Pelastustyöhön hälytetty henkilökunta ei kuitenkaan moiseen sorru, eikä teon taustoja Leppäniemikään lähde tavunkaan vertaa päivittelemään.
Ammattilaiset hyökkäävät vain vammojen kimppuun, niitä yksitellen paikkaillen, jotta saavat potilaan kursittua ja leikkaussalista pikaisesti tehohoitoon, jossa verenpaine, hengitys ja lämpötila yms. saadaan vakiinnutettua.
Tuossa suhteessa Leppäniemen potilaskertomukset ovat jännityslukemista niin maallikoille kuin alaa tuntevillekin. Yksittäistapaukset hukkuvat massaonnettomuuksien liukuhihnatyöhön työvuorokausien venyessä kohtuuttomiksi.
Rauhallisempiakin kausia kirurgillamme on, kun hän lähtee työturneelle Tyynenmeren Tuvalun saarivaltakuntaan. Tuohon keikkaan hän päättää lähteä katsottuaan vaimonsa kanssa valokuvaa, jossa aurinko paistaa, palmut ja hiekkaranta houkuttelevat.
Kokemuksesta tulee omalaatuinen, kuin olisit hurmaavan pikkukylän lääkärinä, oman alasi isä Camillona. Tuvalu muodostuu kahdeksasta asutusta saaresta, väkeä noin 10 000, pohjoisimman ja eteläisimmän saaren välimatka oli 600 kilometriä. Sinne Leppäniemi asettui kuin kylätohtoriksi.
Väki oli niin uteliasta, että kun tieto uudesta puoskarista levisi, paikalliset satraapit halusivat testata tilaamalla kiireellisesti verenpainemittauksen. Tuvalu-jakso on kirjan pastoraalisin osa.
Ei kunniaksi medialle
Tiedotusvälineiden edustajat pyrkivät – vastoin todellisia kykyjään – tietämään asiasta kuin asiasta enemmän kuin oppineet ammatinharjoittajat. Tuo koskee mitä tahansa viranomaisten toimintaa, jossa ulko- ja kaukoviisaus elää levikkiä maksimoivalla tavallaan.
Tuota ei tarvitse lukea edes rivien välistä, kun Leppäniemi ottaa aiheekseen Ruotsin ulkoministeri Anna Lindhin murhan NK-tavaratalossa Tukholmassa syksyllä 2003. Hän seurasi Helsingistä käsin Karoliinisessa instituutissa suoritettua hoitoa ja joutui toteamaan ruotsalaisten kollegoittensa tappion: Lindh kuoli.
Useita vuosia myöhemmin sikäläinen TV4-yhtiö heräsi viisauteen ja kyseenalaisti hoitoprosessin asianmukaisuuden. Ruotsin Socialstyrelsen pyysi pohjoismaisilta alan asiantuntijoilta lausuntoa tapahtuneesta.
Leppäniemi kuvaa selkokielellä, minkälaisia vammoja puukko oli aiheuttanut ja punnitsi suoritettuja toimenpiteitä. Niin Norjan, Tanskan kuin Suomenkin traumaspesialistit antoivat synninpäästön. Vasta seitsemän vuotta murhan jälkeen raati vapautti ”epäillyt”.
”Kaikki olivat varmasti yrittäneet parhaansa, ja lopputulos olisi saattanut olla sama riippumatta siitä, keitä hoitoon olisi osallistunut”.
Kirja sisältää edellä olevan lisäksi paljon lääketieteellistä eripuraisuutta, kun esimerkiksi lääkärivalan vannoneet ja äkkivoittoja tavoittelevat lääkefirmat käyvät keskinäisiä rajuja painejaan.
Joskus kyse ei ole lääketieteen ja kemian veteen piirrettyjen maailmojen hahmottamisesta, joskus traumakirurgi ottaa kantaa vaikkapa metallihakasiin, joita voitiin käyttää esimerkiksi verisuonten reikien korjaamiseen. Silloin Leppäniemi lähestyy jo putkimiehen haasteita.
Paljon kiehtovaa lääkäreiden elämäkerroissa on luettavaa – jännittävääkin. Hetkittäin maallikkoa uhkaa jo vaara luulla, että ymmärtää kaikesta enemmän kuin luulee osaavansa. Kun sen oivaltaa, alkaa lukea iltapäivälehdistön terveysviisauksia varauksella.
Ari Leppäniemi: Kutsukaa traumakirurgi. Kriiseistä onnettomuuksiin, sodista tsunamiin. Otava 2024.
