Kun julkista keskustelua alkaa lukea kuin piru Raamattua, lukijasta alkaa tulla kuin tietokirjailija Katleena Kortesuo. Kortesuo siteeraa kuulemaansa ja lukemaansa. Hän esittelee ammattipoliitikkojen tai tiedonvälittäjien meille jakelemaan, joka sisältönsä puolesta on aivan liian usein ajatusten tunnehöttöä. Paljon puhuvien viesteistä on löydettävissä hetkestä johdettuja aivoituksia vailla totuutta.
Syypää ajatuksen juoksumme puolivillaisuuteen on tunne, joka on syrjäyttänyt viileän järjen käytön. Meistä on tullut aikuisinakin kuin henkisten kasvukipujen vaivaamia murrosikäisiä. Osa tieteellisiä metodeja käyttävistä tutkijoista on muotoutunut jonkin asian aktivisteja. Suuri joukko journalisteista kokee parantavansa maailmaa toteuttamalla omien vallanhalujensa agendoja.
Tunteet tapissa -teos horjuttaa uskoamme tiedonvälityksen luotettavuuteen. Media tekee sen itse. Vaikka toimittaja ei julistaisi löytäneensä totuutta, hän tarjoaa sitä valitsemiensa vaikuttaja-asiantuntijoiden välityksellä.
Jopa yleisöä kiinnostavat katugallupit suovat mahdollisuuden mielipidevaikuttamiseen. Kun toimittaja haastattelee vaikkapa 15 satunnaista ohikulkijaa, hän valitsee niistä itselleen viisi mieleistä. Kuka meistä tietää, mitä nuo muut kymmenen kertoivat, näemme vain valittujen viiden mielipiteen. Tämä siitä seuraa, kun media ”jalkautuu”.
Keinona tunnesanelu
Joskus uutisointiin liitetään mausteeksi tunteiden esilletuonti. Vaikka todellisuudessa haastateltava ei ilmaise tunnetilojaan, sen tekee tiedonvälittäjä hänen puolestaan, luvatta. Toimittaja sotkee omat asenteensa asiayhteyteen, eikä osaa viilentää tunteitaan, vaikka haastateltava niin kokisikin. Esimerkiksi kun Helsingin Sanomat uutisoi tutkimuksesta, jossa heti Venäjän hyökättyä Ukrainaan tutkijat haastattelivat kansanedustajia. HS 2.9.2022:
”Muutama kansanedustaja itki haastattelussa, mutta kukaan ei kertonut pelkäävänsä. (Tutkija) miettii, johtuuko pelosta vaikeneminen kansanedustajan roolista. Siihen pelokkuus ei kuulu.”
Käytännössä siis yksikään kansanedustaja ei sanonut pelkäävänsä – mutta tutkija keksii sen olevan pelon kätkemistä. Kortesuo nimittää ilmiötä tunnesaneluksi. Hän siis päätti itkevän kansanedustajan puolesta, että kyse on pelosta, vaikka tunteen pohjalla voi olla jotakin muuta. Kyse oli siis tutkijan oma, itsensä arvaama tunne. Me – yleisö – emme ole niin tyhmiä, että meille tulisi selittää, kuten Yle 27.12.2022:
”Vaikka nuori mies vaikuttaa hillityltä ja rauhalliselta, vihaisuus ja ahdistus näyttävät korventavan häntä. Se näkyy hienovaraisissa eleissä ja ilmeissä.”
Entä suhtautuminen edelliseen naisvaltaiseen hallitukseen, jota ex-presidentti Tarja Halonen halusi puolustaa (Ilta-Sanomat 29.8.2022):
”Naisvoittoinen hallitus loukkaa tiettyjä vanhempia miehiä, jotka pelkäävät tilanteita, jossa kaiken ikäiset naiset ottavat politiikassa rooleja, ja että naiset ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus.”
Mitähän Tarja Halonen tarkoitti ”tietyillä” miehillä tai ”kaiken ikäisillä naisilla”? Ehkä käsitys oli muodostunut aamuisen kahvipöydän ääressä omassa kodissa. Ainakaan moista eivät IS:n haastattelemat kärkipoliitikot tunnistaneet. Vain vihreiden feministiedustaja piti Halosen tunnesanelua totena.
Myönnä joskus erehtyneesi
Pahimmillaan poliitikot saattavat hyödyntää erinomaisuuttaan pelaamalla oletetuilla suuren yleisön tunteilla. Kun järkyttäväksi uutiseksi nousi aikoinaan nuoren pojan tekemä tytön murha, kiiruhti muuan poliitikko julistamaan, että ”me kaikki olemme syyllisiä”. Silloin muistan HS:n arvostetun toimittajan läsäyttäneen poliitikkoa märällä rätillä: ”Ainakaan minä en tunne olevani syyllinen”.
Jopa tieteen tekijät hairahtuvat halveksimaansa epätieteellisyyteen. Vaikka maalaisjärjellä jokin johtopäätös voi olla hyvinkin huteralla pohjalla, sitä tutkija itse on suoranaisesti velvollinen pönkittämään. Mutta eiköhän tuon rinnalla tieteen arvostusta ole vielä enemmän horjuttavaa, kun apuraha-anomuksessa lukee: ”… Pyrkivät tutkimuksessaan osoittamaan, että militarismi on ristiriidassa yhteiskuntamme perusarvojen kanssa”.
Kortesalmi pitää varsin erikoisena sitä, että tutkimustulos on päätetty jo etukäteen. Tuen hakijoiden kannalta asetelma on kuitenkin luonnollinen. He myötäilevät jollakin taholla päättäjien keskuudessa vallitsevia aatteellisia asenteita.
Entistä ministeri Maria Ohisaloa (vihr.) kirja kuvailee totuuden suhteen suurpiirteiseksi. Ministeri oli sitä mieltä, ettei Suomi ole ”Ruotsin tiellä”, eli vajoamassa nuorten väkivaltarikollisuuteen.
Hänen ministerikautensa loppuvaiheilla katuväkivalta kävi todeksi myös Suomessa. Poliisin varoituksista huolimatta hän ja päämediat olivat toista mieltä: ei vaaraa. Nyt ilmiö on totta, eivätkä poliisin varoituksiin halveksivasti suhtautuneet vieläkään myönnä olleensa pahasti väärässä.
Vaikka valtamediamme eivät halua joutua kiinni tunteittemme manipuloinnista, se tehdään jatkuvalla sosiaalisen median seurannalla. Mistä tahansa ilmiöstä voi nostaa ”myrskyn” kaivelemalla netistä haluamiaan julistuksia, syytöksiä ja loukkaantumisia, sekä niillä ratsastelua.
Typerimmät uutiset ehkäistäisiin, kun paheksuva joutuisi paljastamaan nimensä. Esimerkiksi: kuka ääliö uskalsi loukkaantua, kun hänen lastensa kuullen laulettiin Kevätvirttä. Uutinenhan siitäkin muovattiin, jopa kuin luonnollisesta asiasta.
Katleena Kortesuo: Tunteet tapissa. Näin rakensimme puberteettisen yhteiskunnan. Into 2024.
