Nykyisen valtiovarainministeri Riikka Purran (ps.) vuonna 2008 sosiaaliseen mediaan kirjoittama tuotanto ei ole Nobel-luokkaa. Silti hänen kohta vuoden takainen vainoamisensa – ns. rasismikohu – ei ole suomalaisen median sankarisuorituksia. Osoittaa uhkarohkeutta, että Purran journalistiaviomies ryhtyi kokonaisen kirjan verran puolustamaan vaimoaan.
Mikko Välimaan toiminta soti vastoin valtakunnassa hyväksyttyä: suurta ja mahtavaa valtamediaa sinun ei ole syyttäminen, sillä jos niin erehdyt tekemään, Erkkola-Herlinien säätiöiden hovi on sinut rypistävä maanrakoon, elävänä tai kuolleena. Suomi selvisi suomettuneisuudesta, mutta yhä se vaatii nöyryyttä: käännä toinenkin poskesi. Edes anteeksipyynnöistä ei ole hyötyä, koska pian joku päivystyksessä oleva tutkija julistaa: anteeksipyyntö ei onnistunut, se tuli myöhään, ei ollut riittävä.
Länsiväylä-lehden uutispäällikkö Mikko Välimaa poltti päreensä, kun joutui läheltä seuraamaan vaimoonsa kohdistettua lokakampanjaa. Kirjassaan hän kuvailee jopa liioitellun seikkaperäisesti, mitä nimimerkki ”riikka” kirjoitti, ja mitä yksittäisiä sanoja noista virkkeistä – asiayhteyttä mainitsematta – noukittiin.
Kirja toimii melkein oppikirjanomaisesti: kuinka sensaatiojournalismin ja poliittisen antipatian yhdistelyllä päästään kohti määränpäätä. Se hyväksyttäneen tenttikirjaksi keltaisen lehdistön toimittajakoulutuksen luentosarjaan ”kuinka agendaklikki työstetään”. Temppu onnistuu kohdistamalla viha yksilöön tai ihmisryhmään monta kertaa, ja väki alkaa sen ymmärtää ja uskoa.
Syyttäjän päästävä päämäärään – nyt on kysymys arvovallasta
Journalistit hakevat turvaa toinen toisistaan. Ammatillista yksityisajattelua kavahdetaan, sillä journalismin säännöt pyrkivät yhdenmukaistamaan toimittajien toimintatapoja. Jos olet kiltisti mahtimedian puolella, sinulle ei koidu vaaraa. Joukko käyttäytyy parvikalojen tapaan, luonto karsii, ja niin yhtenäisyys turvataan, oli järjestelmä sieltä tai täältä. Nyt ei vaalita monimuotoisuutta.
Vuonna 2023 räjähtänyt rasismikohu perustui Riikka Purran vuonna 2008 kirjoittamiin viesteihin. Tilanteesta tuli lokasankojournalisteille otollinen, olihan hän noussut puolueensa puheenjohtajana valtiovarainministeriksi. Löydökset noukittiin ja jalostettiin parin sanan mittaisiksi katkoksiksi, jolloin asiayhteys katosi – tarkoituksen mukaisista syistä. Oikeusprosessia Purra ei ole saanut niskaansa.
Vastaavanlaiseen ahaa-elämykseen oikeuslaitoksemme pystyi kansanedustaja Päivi Räsäsen kohdalla. Vastoin tutkinnan suorittaneiden poliisien katsantokantaa, Räsäsen kohdalla rikosolettama herätettiin eloon. Tapausta on haudottu vuosikausia, ja sääliä täytyy Korkeinta oikeutta. Sen on annettava jokin rangaistus, jotta ex-valtakunnansyyttäjä ei menettäisi kasvojaan ja oikeus kunniaansa.
Voisipa luulla, että Jumala ja Hänen Raamattunsa ovat syytteessä. Siinä missä Räsänen siteerasi Jumalan hiukan harkitsemattomia lausuntoja tuhansien vuosien takaa, siinä muuan löydöstelijä keksi tuoreempaan Purra-materiaalia. STT sai myyvää materiaalia jaettavakseen.
JSN ja suuri yhtenäisyys
Suomalainen media-ala on keskittynyttä ja keskittyy. Taloudellisesti sekä maantieteellisesti laajentuvat mediaklusterit yhtenäistävät ja tehostavat. Konsernijournalismi jakaa keskuudessaan monistettuja kannanottoja niin, että alueellinen tai aatteellinen monimuotoisuus hävitetään. Suomessa se on sisällön monistusta, keskuksesta johdateltua miniglobalisaatiota. Kalevi Sorsa ja Mauno Koivisto olivat oikeassa mainitessaan sanan sopuli tätä tulevaisuutta tuntematta.
Arvostettujen mediatalojen ja kunnioitettujen asiantuntijoiden joukosta koottu Julkisen Sanan Neuvosto on toimialan oma pyhä synodi. Kuten Vatikaanin ylin johto, se täydentää itse itseään ja vaalii Keskuskomitean tavoin toimialan etiikkaa, ajautuen suojelutyön luonteisessa tehtävässään usein hakoteille. Enemmän kuin kansalaisten ja tiedotusvälineiden sananvapautta, se toimiessaan tulee varjelleeksi taustavoimiensa sananvaltaa.
Pankinjohtaja Christopher Wegelius nimitti ilmiötä mielipuolenvallaksi. Häntä riepoteltiin ns. pankkikriisin aikoina, jolloin hän ei saanut ilmaistuksi itseään yleisessä kakofoniassa. Nyt parahtaja on Mikko Välimaa, jonka näkemykset JSN on tuominnut merkityksettömiksi, esimerkiksi: ”Aseväkivallasta kirjoittaminen olikin nyt mahdollista tulkita HS:n jutuissa kerrotulla tavalla riippumatta siitä, mitä kirjoittaja oli tarkoittanut sillä sanoa”! Eli: journalistilta ei edellytetä omien aivojen käyttöä.
Lopuksi riskaabeli, vanhaan aseväkivaltaan liittyvä kirjallisuussiteeraus. Uuden Suomen muinoinen toimituspäällikkö Uuno Hirvonen (nimimerkki Simo Penttilä), entisen kulttuuritoimituksen esihenkilöni Salama Hirvosen aviomies, kirjoitteli jännityskirjoja, jonka keskushenkilö oli kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä. Hän pruukasi lausua: ”Kun kuulen sanan kulttuuri, poista revolverista varmistimen”. Paneeko jo joku uuden jutun vireille, koska repliikin Hirvonen oli lainannut romaaniinsa saksalaisen Hanns Johstin näytelmästä?
Mikko Välimaa: Mitä >>riikka>> oikeasti kirjoitti, ja kuinka vallastaan juopunut media levitti valetietoa ympäri maailman. Kirjapaino Bookcover Oy. Seinäjoki 2025.
