Eurooppaa vaivaa kummallinen voimattomuus oman kohtalonsa hallitsemisessa. Asian ei tarvitsisi mennä näin. Tämä on todistettavissa yksinkertaisella tilastovertailulla: Euroopan unionin väkiluku on noin kolminkertainen ja talous yli yhdeksänkertainen verrattuna Venäjään.
Jos Eurooppa haluaa, se pystyisi yhä tukemaan Ukrainaa tavalla, jolla se saisi saavutettua oleellisesti paremmat neuvotteluasemat ja oikeudenmukaisen rauhan. Poliittista tahtoa ei kuitenkaan ole löytynyt. Keskeisten eurooppalaisten päättäjien pitäisi vihdoinkin ymmärtää, että Ukrainassa on kysymys koko maanosamme tulevaisuuden määrittämisestä. Unionin itälaidalla tämä on jo sisäistetty, mutta mukaan tarvittaisiin kaikki jäsenvaltiot.
Donald Trumpin toinen kausi presidenttinä on antanut myöhäisen herätyksen todellisuuteen. Yhdysvallat on yhteiskunnallisessa kriisissä, joka on johtanut maan poliittisen kentän äärimmäiseen kärjistymiseen. Aiemmin teoreettisilta vaikuttaneet kehityskulut ovat nyt mahdollisia. Yhdysvallat saattaa pyrkiä sopimaan Venäjän kanssa uudesta etupiirijaosta Euroopassa. Mikäli näin tapahtuisi, sääntöpohjaiselta kansainväliseltä järjestelmältä putoaisi pohja. Se vahvistaisi Vladimir Putinin diktatuuria ennennäkemättömällä tavalla. Tämän kehityskulun taloudelliset vaikutukset olisivat todennäköisesti moninkertaiset Ukrainan tukemiseen verrattuna.
Euroopan tärkeimmän liittolaisen kanssa on opittava nopeasti tyly nollasummapeli; jos Yhdysvallat ei sitoudu Euroopan turvallisuuteen, ei Euroopan välttämättä kannata sitoutua Yhdysvaltojen intresseihin Tyynellämerellä.
Euroopalla on todistetusti kyky saada asioita aikaiseksi yhdennellätoista hetkellä. Tämä on nähty eurokriisin ja koronapandemian aikana. On paljon toimenpiteitä, joihin Eurooppa voisi ryhtyä, vaikka se onkin poliittisesti erittäin vaikeaa.
Yhteisvelan käyttäminen on välttämätöntä riittäville toimille. Velkaa olisi otettava Euroopan puolustusteollisuuden pitkäjänteiseen kasvattamiseen ja Ukrainan tukemiseen. Euroopan oma asetuotanto on rajallista, joten aseita ja ammuksia on ostettava myös Yhdysvalloista, mikä on asia, jota Trumpin hallinto varmasti arvostaisi. Usean vuoden sitoumuksen enimmäismäärä pitäisi mieluiten mitata sadoissa miljardeissa. Johtoajatuksena pitäisi olla Mario Draghin aikoinaan lausumat sanat: ”Whatever it takes.” Vain tämä riittäisi vakuuttamaan Yhdysvallat ja Ukrainan sekä Venäjän siitä, että eurooppalaiset ovat tosissaan.
Pakotteiden tietä ei ole kuljettu loppuun. Lähestymistapana tähän asti on ollut rajoittaa kaupankäyntiä Venäjän kanssa vaiheittain. Vahvempi vaihtoehto olisi siirtyminen lähemmäs kauppasaartoa, jossa kaikki kauppa olisi kiellettyä erikseen määriteltyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kauttakulkuliikenne Kaliningradiin EU-alueen kautta voitaisiin kieltää. EU:n olisi järkevä sanktioida sellaisia tahoja unionin sisällä, jotka muun muassa mahdollistavat Venäjän varjolaivaston toiminnan.
Reagointia Venäjän hyökkäyssotaan on sanellut pelko sodan eskaloitumisesta. Venäjän uhkailut ovat kuitenkin osoittautuneet katteettomiksi. Eurooppalaiset voisivat osallistua rajoitetusti Ukrainan ilmapuolustuksen tukemiseen. Ennakkotapauksena voi käyttää Yhdysvaltojen tukea Israelille Iranin suorittamien ohjusiskujen torjumisessa. Eurooppalaiset sotilaat voisivat kouluttaa ukrainalaisia joukkoja tällaisilla Ukrainan kanssa yhdessä suojatuilla alueilla.
EU-maat voisivat antaa poliittisen julistuksen, jolla jäsenmaat sitoutuvat yksiselitteisesti toistensa sotilaalliseen puolustamiseen. Tämä ei vaikuttaisi Naton puitteissa tapahtuviin järjestelyihin, mutta toimisi lisävakuutuksena. Presidentti Volodymyr Zelenskyi puhui Münchenin turvallisuuskonferenssissa tarpeesta luoda eurooppalainen armeija. Ajatus on ollut aika ajoin esillä eurooppalaisessa keskustelussa, mutta se on jäänyt teorian asteelle. Nyt olisi hyvä aika pohtia yhteisiä suorituskykyjä myös käytännössä, eikä uudessa tilanteessa mitään vaihtoehtoja kannattaisi poissulkea.
EU:n perussopimukset pitää uudistaa, vaikka se onkin erityisen vaikeaa. Vähimmäistavoitteena pitäisi olla luopua yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan yksimielisyysvaatimuksesta. Tämä on osoittautunut kestämättömäksi heikkoudeksi, kun erityisesti Unkari on väärinkäyttänyt vaatimusta päätöksenteon lamauttamiseen ja poliittiseen kiristämiseen.
Transatlanttisen suhteen syvä kriisi alleviivaa sitä, kuinka suuri virhe Ison-Britannian eroaminen unionista oli koko Euroopalle. Nyt ovi kannattaisi avata Ison-Britannian paluumahdollisuudelle. Euroopan maiden on myös sitouduttava tukemaan Ukrainaa tiellä EU-jäseneksi, jotta maalla on näkymä paremmasta tulevaisuudesta sodan päätyttyä. Jäsenyysprosessin edistäminen tarjoaa tehokkaimman keinon Ukrainan uudistuksille sotaa seuraavassa jälleenrakennusvaiheessa.
Kriisit ovat historian risteyskohtia. Euroopalla on valittavanaan poliittisesti haastava vahvistumisen tie tai hidas alistuminen maailmanpolitiikan alaviitteeksi. Tämä valinta on eurooppalaisten omissa käsissä.
