Helsingin yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä Yannick Lahti sekä toimittaja Matti Mörttinen pyrkivät selvittämään, mitä populismi oikeastaan on. Politiikan tutkijoillekaan ei ole ollut helppoa laatia kaikenkattavaa määritelmää populismista. Niinpä populismia on kuvattu ja pyritty analysoimaan muun muassa poliittisena strategiana, ideologiana, demokratian vihollisena, viestintätyylinä tai politiikantekemisen tyylinä.
Populismi ei ole ikivanha ilmiö, poliittisena käsitteenä se ilmaantui Venäjällä noin vuonna 1870, jolloin sana narodnik, populisti, otettiin ensi kertaa käyttöön. Se oli termi, jolla määriteltiin 1860–1870-luvuilla melko aktiivisesti toiminutta vapaata agraariliikettä, jonka kasvupohjana toimivat maalaisten ja aateliston ristiriitaiset välit.
Suomalaista populismia
Suomalaisen populismin historia aloitetaan monesti Veikko Vennamosta ja kertomuksilla siitä, miten tämä riitautui Urho Kekkosen kanssa.
Vennamo rakensi Suomeen täysin erityylisen puolueen. Vuonna 1959 perustettu Suomen Pientalonpoikien Puolue vaihtoi nimensä vuonna 1966 Suomen Maaseudun Puolueeksi, SMP. Vuodesta 1966 alkanut vaalikausi osoitti populismin vahvan potentiaalin Suomessa.
Veikko Vennamosta tuli viimeistään 1960-luvun lopulla television vaalikeskustelujen tähtiesiintyjä. Hän poikkesi täysin totutusta esiintymistavasta, jossa uskottavuutta tavoiteltiin rauhallisella olemuksella ja monimutkaisella puheella. Hän lanseerasi muun muassa käsitteet unohdettu kansa, rötösherrat ja seteliselkärankaiset. Toteamus ”kyllä kansa tietää” elää yhä suomalaisessa poliittisessa sanastossa.
Suuri osa kuolemattomista lentävistä lauseista oli peräisin Veikon puolison Sirkka Vennamon oivalluksista. Hän oli asunut Britanniassa ja työskennellyt mainostoimistossa, joten hänellä oli tietämystä, millaisilla sloganeilla saadaan ihmisten huomio.
Vennamo pystyi keräämään huomiota erikoisilla puheillaan ja tempauksillaan. Kerätty huomio konkretisoitui kevään 1970 eduskuntavaaleissa, joissa SMP sai läpi 18 kansanedustajaa.
Lahti ja Mörttinen tuovat esiin lisäksi Ernesti Hentusen. Hän oli alun perin tiukka vasemmistolainen, mutta poliittisen toimintansa loppuvaiheissa häntä oli vaikea enää määritellä aatteellisesti. Hän oli tasapuolisesti kaikkea vastaan. Hentunen viitoitti sekä Vennamon että lehtikeisari Urpo Lahtisen myöhempää tietä.
Hentusen kuuluisin journalistinen aikaansaannos oli sensaatiohakuinen sanomalehti Totuuden Torvi, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1928 ja lakkasi tai lakkautettiin neljästi ennen viimeistä toimintajaksoaan vuosina 1954–1958.
Hentusen räävitön julkaisu jätti jälkensä, vielä vuosia lehden lakkauttamisen jälkeen muistissa oli julkaisun legendaarisin oikaisu. Totuuden Torvessa oli ensin otsikko: Puolet kansanedustajista on hulluja. Oikaisuvaatimusten takia teksti korjattiin muotoon: Puolet kansanedustajista ei ole hulluja.
Totuuden Torven viimeisten vuosien puhutuimpia juttuja lehdessä olivat paljastukset pääministeristä presidentiksi 1950-luvulla nousseen Urho Kekkosen avioliiton ulkopuolisista naissuhteista.
Hentunen osallistui politiikkaan toimimalla radikaalisen kansanpuolueen puheenjohtajana. Eduskuntaan saakka kannatus ei riittänyt, mutta paikka Helsingin kaupunginvaltuustossa aukesi. Puolueen ohjelmassa oli vaatimuksia muun muassa asevoimien lakkauttamisesta ja kansantuomioistuimen perustamisesta.
Toisaalta puolue kannatti peruskoulujärjestelmää, rautateiden sähköistämistä ja rangaistusten sovittamista yhteiskuntapalvelulla, asioita, jotka vuosia myöhemmin toteutuivat. Suuri yleisö jätti Hentusen aina pellen rooliin ja hänen linjauksilleen naureskeltiin.
Helppo kohde
Tuskin mikään on enempää kasvattanut populismin suosiota Euroopan maissa viime vuosikymmenten aikana kuin eurooppalainen integraatio. Euroopan unioni ja sen yhdentymiskehityksen laajeneminen on tarjonnut maanosan populisteille yhteisen maalin.
Euroopan unioni tarjoaa helpon kohteen populismille jo pelkästään siksi, että se mielletään elitistiseksi projektiksi laajalti koko maanosassa. Monet periaatteessa yhdentymistä kannattavat ihmisetkin näkevät siinä ajoittain elitistiä piirteitä. Mielipidetutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että ihmiset yhdistävät unioniin mielikuvia kasvottomasta byrokratiasta ja demokratiavajeesta. Pahimmillaan on syntynyt salaliittoteorioita siitä, miten mystiset suljetut seurat pyörittävät Brysselin-järjestelmää.
Kaikkien EU-myyttien äidiksi nousi brexit-kansanäänestyksen ei-kampanjassa käytetty väite, jonka mukaan unionista eroaminen toisi Britannialle 350 miljoonaa puntaa lisää käytettäväksi kansalliseen terveydenhuoltoon. Väitettä levitti muiden muassa sittemmin maan pääministeriksi noussut Boris Johnson.
Suomalaisetkaan eivät ole olleet immuuneja EU-myyteille. Täällä on kerrottu lakritsipiippujen, kahvinkeitinten ja tervan kielloista selvittämättä sen tarkemmin, mistä kulloisessakin direktiivikohussa on ollut pohjimmiltaan kysymys
Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Populismin anatomia. 280 sivua. Into Kustannus Oy.
