Nato-Suomi, uuden ajan ulkopolitiikka ja arvopohjainen realismi.
Suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on lyhyessä ajassa ilmaantunut liuta uusia käsitteitä ja määritelmiä, joilla on haluttu erottautua menneestä ja määritellä maamme asemaa uudelleen. Linjakeskustelulle on perustelunsa, sillä lyhyessä ajassa moni asia muuttui Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Naapurimme suhtautuu meihin avoimen vihamielisesti, olemme Naton jäsenmaa ja suurvaltakilpailu kiristyy uusien kriisien myötä.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan käytäntöjä sekä sanastoa sovitetaan siis jo käytännöllisistä syistä vallitseviin olosuhteisiin. Kyse on toisaalla myös siitä, että valta on vaihtunut. Sauli Niinistön 12 vuoden aika tasavallan presidenttinä on päättynyt ja Sanna Marinin tilalla pääministerinä on nyt Petteri Orpo. On luonnollista, että poliittisen johdon vaihtuessa uudet vallankäyttäjät pyrkivät muovaamaan maaperää itsensä näköiseksi. Sekä Orpon hallitus ja sen ministerit, että presidentti Alexander Stubb ovatkin uusien ulko- ja turvallisuuspoliittisten määritelmien arkkitehtejä ja vakiinnuttaneet linjauksiaan hiljattain julkaistuun valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selontekoon.
Varsinkin Stubb on ehtinyt jo useaan otteeseen määritellä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pohjautuvan ”arvopohjaiseen realismiin”. Kyseessä on ainakin ilmaisuna selkeä ero edeltäjä Niinistön ”aktiiviseen vakauspolitiikkaan”, jolloin ympäröivä maailma ainakin turvallisuuden näkökulmasta oli toisenlainen. Tuolloin Suomi reagoi Venäjän toimiin Itä-Ukrainassa vuoden 2014 jälkeen pyrkimällä yhä läheisempään turvallisuus- ja puolustusyhteistyöhön Naton ja sen jäsenmaiden kanssa, kuitenkaan hakematta liittokunnan jäsenyyttä. Tälle toimintatavalle oli ominaista eräänlainen tasapainoilu Venäjä-suhteiden hallinnan, maanpuolustuksen vahvistamisen, kansainvälisen oikeuden puolustamisen ja länsisuhteiden tiivistämisen välillä.
Varauksetta arvopohjaiseen realismiin ei ole suhtauduttu ja se on herättänyt sekä kritiikkiä että kiitosta eduskunnassakin asti. Rautalangasta väännettynä sen voidaan katsoa tarkoittavan liberaalidemokratian arvojen edistämistä niin kotona kuin kansainvälisestikin, mutta samaan aikaan sen hyväksymistä, etteivät ne ole universaalisti hyväksyttyjä. Tähän yhdistyy lisäksi kansallinen ulottuvuus, jonka ytimessä on pyrkimys yhteistyöhön niissä asioissa ja sellaisten toimijoiden kanssa, jotka jollain tavalla tukevat Suomen kansallista etua. Kyse on siis valikoivasta toimintalinjasta, joka yrittää yhdistellä tilanteen mukaan parhaalla tavalla Suomen etua ja universaaleja arvoja. Joku voi nähdä tämän raadollisena oman edun tavoitteluna, toinen haluna löytää kompromisseja monimutkaisessa maailmassa.
Vaikka kielikuvat ja otsikko ovat muuttuneet arvopohjaisessa realismissa, kyseessä ei ole täydellinen irtiotto menneestä. Arvopohjaisuus on aina ollut elimellinen osa Suomen laajempaa ulkopolitiikkaa, kun taas realismi kumpuaa kansallisten etujen ajamisen ja ympäröivän maailman tarjoamien mahdollisuuksien välisestä dynamiikasta. Jo päätös Natoon liittymisestä ja siihen liittynyt huolellinen hakemusprosessi on hyvä esimerkki siitä, miten Suomi joutui etsimään epävarmoissa olosuhteissa uusia tapoja vahvistaa kansallista turvallisuuttaan, kun ulkoiset muuttujat painoivat nopeasti päälle. Toisin sanoen puolustimme arvojamme realismin nimissä.
Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Suomen historiassa on käynyt kuten keväällä 2022 kävi ja syynä onkin ollut usein Venäjän luoma mahdollinen uhka. Toisin sanoen, kun uusia ulko- ja turvallisuuspolitiikan käsitteitä ja linjoja hahmotellaan, tietyt Suomea koskevat lainalaisuudet eivät muutu. Perustehtävät, kuten itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden takaaminen sekä suomalaisten hyvinvoinnin tavoittelu, eivät muutu ajan mukaan. Inhorealisti lisäisi vielä perään sen, ettei muutu myöskään Suomen koko maailmankartalla. Presidentti Mauno Koivisto totesi aikoinaan, ettei pienvaltiolla ole varaa oppeihin. Sitä tärkeämpää oli hänen mukaansa lukea ajan henkeä ja ymmärtää, mihin kansainvälisen politiikan suunta asettuu – vasta sitten olisi tehtävä valintoja. Samaa kaikua on tulkittavissa Max Jakobsonin ajatuksesta siitä, miten ulkopolitiikkamme ei voi itseisarvoisesti olla aktiivista tai passiivista: asentomme riippuu pitkälti siitä, millaisia mahdollisuuksia kansainvälinen tilanne tarjoaa Suomelle tärkeiden asioiden edistämiseen.
Suomi ei voi paeta rajallisuuttaan ja joutuu siten tekemään välillä vaikeampia ja toisaalla kenties helpompia valintoja ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan. Tämä dilemma on pysyvää, josta tässä ajassa vaikkapa Venäjän sota, Nato-jäsenyyden hakeminen tai Israel-linjaukset kertovat. Epätäydellisyyttä ei kuitenkaan tarvitse pelästyä tai ajoittain johdonmukaisen ulkopolitiikan toteuttamisen haasteita nähdä epäonnistumisena. Enemmän nämä viime kädessä kertovat ympäröivän maailman haastavuudesta kuin Suomen arvopohjan hapertumisesta.
Onko päättäjillämme esimerkiksi varaa olla hankkimatta maanpuolustuksen kannalta keskeistä ilmatorjuntakykyä Israelista, kun samaan aikaan naapurimaamme tapattaa surutta ohjuksilla siviilejä päivittäin Ukrainassa?
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan valinnoista voi ja pitää ilman muuta keskustella, mutta samalla on ymmärrettävä, että kaikilla ratkaisuilla on kustannuksensa jossakin muualla. Samaa voidaan ajatella vaikkapa uudesta rajalainsäädännöstä, jolla pyritään torjumaan kansainvälisten sopimusten väärinkäyttöä ja Suomen painostamista turvapaikanhakijoilla. Vastaavissa tapauksissa olisikin puhuttava kokonaisuudesta eikä vain irrotella yksittäisiä näkökulmia itselleen sopivalla tavalla.
Arvopohjaisen realismin voidaankin katsoa edustavan pohjimmiltaan sitä tapaa, jolla tapauskohtaisesti asioita lähes poikkeuksetta joudutaan aina lähestymään. Joskus Suomen kanta on hyvin selkeä, joskus se muovautuu nopeatempoisten tapahtumien rinnalla. Tämän diplomatian ulottuvuuden tuominen suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan eturiviin on armollista ja edistää samalla julkista keskustelua, sillä se parhaimmillaan luo tilaa käsitellä yksittäisiä linjavalintoja tapauskohtaisesti. Suomessa on pitkät perinteet asettaa ulkopolitiikka eräänlaiseksi salatieteeksi muiden politiikkasektoreiden yläpuolelle, jolloin sen transaktionaalisen luonteen korostaminen Suomen linjassa myös normalisoi julkista keskustelua.
Stubbin arvopohjaiseen realismiin liittyy myös sellaisia avauksia, jotka pyrkivät laajentamaan horisonttia. Varsinkin näkemys siitä, ettei Suomen idea ole enää vain ”selvitä” on kauaskantoinen ja siltä osin tarpeellinen. Se haastaa rohkeasti koivistolaisen ja samalla suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä lähes koko itsenäisyyden ajan vallinneen Venäjä-keskeisyyden. Tällä ei tarkoiteta tietenkään sitä, etteikö Venäjä jatkossakin olisi nimenomaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kannalta kriittinen kysymys. Pikemminkin kyse on siitä, ettei Suomen koko laajempaa ulkopolitiikkaa ole tarkoituksenmukaista alistaa naapurin asioiden pohtimiselle. Asiaa voi ajatella niinkin, että Nato-jäsenyytemme tarjoaa mahdollisuuden vapautua pitkään Suomea riivanneesta Venäjä-dilemmasta ja vapauttaa ajatuksia muillekin asioille. Näin on käymässä luonnostaankin, kun kahdenvälinen suhteemme Venäjään säilyy pitkään epämääräisenä ja vähentää siihen aiemmin liittynyttä korkean profiilin ulkopolitiikan harjoittamista. Kiintopisteitä joudutaan etsimään muualta.
Suomen idean etsimiseen liittyy olennaisesti siis aiempaa laajemman perspektiiviin omaksuminen muuta maailmaa kohtaan. Erilaiset indeksit, tutkimukset ja arviot osoittavat kiistatta sen, miten lännen ulkopuolisen maailman vaikutus heijastuu yhä voimakkaammin kansainvälisen vaikutusvallan agendaan ja vallanjakoon. Kun Euroopassa väki ikääntyy ja taloudet pienentyvät, globaalin etelän vetovoima kasvaa ja voimistuu Aasian jättien myötä. Muutokset tapahtuvat vuosikymmenten saatossa ja ovat kiistatta järistyksenomaisia. Kovan turvallisuuden rinnalla kansainvälistä vaikutusvaltaa määrittelevät ilmastonmuutos, demografia, teknologiat, globaalin talouden ja arvoketjujen vakaus. Tämä on myös realismia, joka edellyttää vähintäänkin keskustelua joskus jopa autoritääristen maiden kanssa.
Suomella ei siten ole varaa jäädä polkemaan paikalleen eurosentrisen maailmankuvan tai Venäjä-keskeisyyden ympärille. Tämä on myös pääsanomamme yhdessä Jaakko Iloniemen kanssa kirjoittamassamme teoksessa Vuosisadan kilpajuoksu: Suomen ulkopolitiikkaan on väistämättä tulossa yhä laajempi globaali ulottuvuus, joka ei tarkoita vain samanmielisten valtioiden selkään taputtelua.
On tervetullutta, että linjaukset ja käsitteet elävät ajassa. Nyt esiintyvät uudet ajatukset myös sopivat lähtökohdiltaan muuttuvan maailman ymmärtämiseen. Arvopohjainen realismi on silti tuore linjaus, jonka konkreettinen sisältö avautuu vasta käytännön kautta. Tämä puolestaan peilautuu siihen, millaisia valintoja teemme yksittäisissä kriiseissä tai vaikkapa kauppapolitiikan tai kehitysyhteistyön painotuksissa.
Välittömässä hetkessä arvopohjaisen realismin kenties tärkein tehtävä on kuitenkin pyrkiä muuttamaan sitä tapaa, jolla asemoimme itseämme vaikeasti ennakoitavaan ja nopeasti muuttuvaan kansainväliseen politiikkaan. Olennaista ei ole juuttua siihen, ettemme voi tai että meidän pitäisi muuttua kokoamme suuremmaksi vaan keskittyä asioihin, jotka ovat meille ydinintressejä ja suunnata rajattua vaikutusvaltaamme niihin.
