Eläkkeelle jääneen kokeneen diplomaatin Pasi Patokallion, 74, muistelmateos Minä, aseet ja maailma (Docendo) julkaistaan tänään. Teos tuo uutta tietoa siitä, miten Suomi päätyi luopumaan jalkaväkimiinoista.
1990-luvulla maailmalla ryhdyttiin puuhaamaan jalkaväkimiinojen täyskieltoa.
– Suomen torjuva kanta täyskieltoon vahvistettiin hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa 30. kesäkuuta 1995. Tähän oli tarvetta, koska hallitus oli vaihtunut keväällä. Pääministeri (Paavo) Lipposen torjuva kanta oli selkeä. Samalla kannalla oli myös presidentti (Martti) Ahtisaari. Suomen linjaksi tuli jatkossakin, että ongelma oli jalkaväkimiinojen summittainen ja vastuuton käyttö, ei itse ase, Pasi Patokallio kirjoittaa kirjassaan.
Teoksen osassa nimeltä Tarja Halonen astuu kehään alkaa tapahtua.
– Uusi ulkoministeri Halonen oli kulisseissa vahvasti eri mieltä hallituksen linjasta. Tämän sain jatkossa tuta. Tapaaminen NPT-konferenssin aikana oli jäänyt ohimeneväksi, mutta nyt sain todella tutustua häneen. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen, jonka opin tuntemaan ulkoministeri (Ilkka) Kanervan poliittisena valtiosihteerinä, antoi osuvan arvion talon tunnelmista Halosen aikaan. Tiilikaisen mielestä virkamieskunnassa Halosta ympäröi pelon ja varovaisuuden ilmapiiri, jota hän viljeli ympäristöönsä äkkipikaisen ja arvaamattoman toimintatapansa myötä. Tämä on totta, Patokallio kuvailee.
– Poliittisella osastolla kiersi juttu, että Halosen korkojen kopinan tahdista käytävällä aamuisin saattoi päätellä, oliko hän hyvällä vai huonolla tuulella. Lisäisin luonnekuvaan myös Halosen epäluuloisuuden sekä hänen ay-taustastaan kumpuavan ”herravihan”. Hän piti diplomaatteja herraskaisina ja oikeistolaisina.
– Halonen ei – harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta – luottanut UM:n virkamiehiin. Hänen luottamuksensa piti ansaita joka ikinen päivä uudestaan. Se oli aina katkolla. Halonen ei katsonut miinakieltoa Suomen kannalta. Hänestä Suomen tuli noudattaa samaa linjaa kuin muut Pohjoismaat. Kun nämä ja kaikki muutkin pienet Länsi-Euroopan maat asettuivat humanitaarisin syin kannattamaan jalkaväkimiinojen täyskieltoa, myös Suomen tuli sitä kannattaa, eikä harata vastaan turvallisuuspoliittisin argumentein.
Diplomaatin mukaan ”Halonen seurasi huolestuneena, kun täyskieltoa vaativien maiden joukko kasvoi kasvamistaan. Hän koki ongelmaksi sen, että Suomi ei ollut oikeassa joukossa. Paineita lisäsi se, että Haloselle tärkeät taustaryhmät, vasemman laidan demarit sekä Sadankomitean ja Rauhanliiton kaltaiset kansalaisjärjestöt, arvostelivat Suomen linjaa”.
– Halosen kiukku alkoi kohdistua minuun. Täyskiellon kasvavan kansainvälisen kannatuksen ja omien kotimaisten taustaryhmiensä arvostelun hermostuttama Halonen ja minä kävimme kahdestaan tiukkasävyisen keskustelun hotelli Intercontinentalin baarissa Genevessä 25. maaliskuuta 1996. Halonen arvosteli minua ja UM:n virkamiehiä ylipäätään siitä, että aliarvioimme täyskiellon kannatuksen laajuuden – ikään kuin se olisi ollut ratkaisevan tärkeää. Suomelle tärkeintä ei suinkaan ollut, kuinka moni maa kieltoon liittyisi, vaan ketkä siihen liittyisivät. Tarkoitin tietysti Venäjää.
– Olimme sitä paitsi syyskuussa 1995 hyväksyneet täyskiellon kaukotavoitteeksi, eli siinä mielessä olimme jo täyskiellon kannalla. Halonen ei vakuuttunut. Hän vaati keskustelumme päätteeksi minulta kiivaaseen sävyyn toimintasuunnitelmaa ”miinakysymyksen hoitamiseksi”.
– Tein työtä käskettyä puolustushallintoa tiiviisti konsultoiden. Toimintasuunnitelmassani pari viikkoa myöhemmin muistutin, että Suomi hyväksyy täyskiellon tavoitteeksi edellyttäen, että tilalle löytyy sotilaallisesti ja taloudellisesti kestäviä vaihtoehtoja. Johtopäätökseni oli, että Suomi voisi harkita jalkaväkimiinoista luopumista edellyttäen, että tähän saadaan budjettikehyksen ulkopuolelta tarvittava lisärahoitus sekä tarvittaviin kalustouudistuksiin riittävän pitkä siirtymäaika (10–15 vuotta).
Tarja Haloselle oli Pasi Patokallion mukaan kuitenkin tärkeintä päästä ”mahdollisimman pian pikaista täyskieltoa ajavien vertaismaiden seuraan. Suomen puolustuksen tarpeet olivat toissijaisia”.
– Lopulta kävi kuitenkin niin, että Suomi liittyi Ottawan sopimukseen suunnilleen reunaehtojeni mukaisesti, jos kohta myönnetty lisäraha söi käytännössä puolustusmenoja toisaalla, kun koko pottia leikattiin. Sopimukseen Suomi liittyi vasta vuonna 2012, kolmetoista vuotta sen voimaantulon jälkeen, sopivasti Halosen toisen presidenttikauden juuri päätyttyä. Monta mutkaa oli matkassa tätä ennen.
Ensimmäinen Ottawan konferenssi pidettiin lokakuussa 1996. Konferenssiin pääsi omaehtoisen valinnan perusteella, kunhan kannatti täyskieltoa. Suomelle tämä ei Patokallion mukaan ollut ongelma, sillä täyskieltohan oli nyt kaukotavoitteemme.
Konferenssissa kuitenkin yllättäen ilmoitettiin, että joulukuussa 1997 pidettäisiin ulkoministeritasolla uusi kokous, jossa ”aidosti täyskieltotavoitteeseen sitoutuneet maat” allekirjoittavat jalkaväkimiinojen täyskieltosopimuksen.
– Brysselin konferenssin alla 30. toukokuuta 1997 hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta vahvisti Suomen linjan: Suomi osallistuisi siitä eteenpäin Ottawan-prosessiin tarkkailijan ominaisuudessa. Halonen taisi olla poissa siitäkin kokouksesta, kuten hän onnistui olemaan poissa lähes kaikista niistä HUTVAn (hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta) kokouksista, joissa jalkaväkimiinat olivat agendalla. Tämä ei poista hänen poliittista vastuutaan tehdyistä päätöksistä. Ryhdikkäämpää kuin pakoilla hallituksen kokouksia olisi ollut erota hallituksesta, kun kerran Halonen oli niin eri mieltä hallituksen linjasta kuin oli, Patokallio kertoo.
Sopimusluonnoksessa jalkaväkimiinojen varastojen hävittämiselle annettiin kolme vuotta. Kaikki Suomen jalkaväkimiinat olivat varastoissa.
– Totesin puolileikilläni, että sopimukseen kaavaillun hävittämisjärjestyksen valossa Suomen kannattaisi laittaa kaikki jalkaväkimiinansa laatikoihin ja haudata ne maahan. Näin saisimme kolmen vuoden sijasta kymmenen vuotta aikaa hävittää jalkaväkimiinamme. Aplodit idealleni jäivät siinä seurassa jokseenkin vaimeiksi.
Yhdysvallat ilmoitti heti, että se ei liity sopimukseen.
Joulukuussa 1997 pidetyn Ottawan allekirjoituskonferenssin alla tilannetta käsiteltiin uudelleen HUTVAssa. Linja piti ja päätös säilyi: Suomi pysyi tarkkailijana.
Ottawan toisessa konferenssissa täyskieltosopimuksen allekirjoitti 122 maata, mukaan lukien kaikki muut EU-maat paitsi Suomi.
– Määrä ei korvannut laatua. Joukossa oli vain muutama maa, jolla oli ollut jalkaväkimiinojen tuotantoa ja vientiä. Useimmilla ei ollut näitä miinoja ollenkaan.
Suomi liittyi lopulta Ottawan sopimukseen vuonna 2012 ja hävitti jalkaväkimiinansa sopimuksen mukaisesti neljässä vuodessa. Vain sopimuksen sallima minimimäärä harjoitusmiinoja säilytettiin.
– Notkahdusta puolustuskyvyssämme ei liene täysin korvattu vieläkään.
Patokallion mukaan ”kansainvälistä Punaista Ristiä ja kansalaisjärjestöjä eivät kiinnostaneet Suomen puolustuksen tarpeet yhtään sen enempää kuin ulkoministeri Halosta. Niitä turhautti se, että kunnon maailmankansalainen Suomi antoi oman puolustuksensa tarpeisiin viitaten jalkaväkimiinoille juuri sitä legitimiteettiä, jonka ne halusivat kiistää. Ristiriita oli sovittamaton.Onnistuimme kuitenkin yhdessä suhteessa: voitimme aikaa”.
– Suomen liittyminen Ottawan sopimukseen vasta 13 vuotta sen voimaantulon jälkeen hankki puolustusvoimille lisäaikaa sopeutua jalkaväkimiinoista luopumiseen ja toi myös säästöjä: korvaavaa teknologiaa ei tarvinnut hankkia kalliilla hätäisesti. Ehdittiin ottaa huomioon myös se, että rypäleaseet kiellettiin omalla sopimuksellaan. (juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Pasi Patokallion mukaan ”ulkoministeri Halonen alkoi varhain pohjustaa omaa versiotaan siitä, mitä miinaneuvotteluissa tapahtui, ja jatkoi samalla linjalla presidenttinä. Hän valitsi taktiikakseen kieltää oman vastuunsa poliittisena päätöksentekijänä”.
– Halonen alkoi väittää, että Ottawan sopimuksesta olisi tullut Suomen kannalta parempi, elleivät UM:n virkamiehet, etenkin minä, olisi olleet tumpeloita neuvottelijoita ja uskoneet, että sopimusta ei synny ollenkaan. Ottawan sopimuksen kymmenvuotispäivän lähestyessä vuonna 2007 presidentti Halonen antoi Helsingin Sanomille haastattelun. Hän valitti, miten ulkoministeriön virkamiehet hoitivat miinakysymyksen huonosti, kun Suomi ei ollut mukana neuvotteluissa, eikä näin ollen neuvoteltu sopimusta, joka olisi käynyt Suomelle paremmin. Olin tuolloin suurlähettiläänä Kanadassa ja päätin kertoa julkisuuteen oman näkemykseni Halosen toimista, kunhan hänen kautensa presidenttinä ja oma urani UM:ssä päättyvät.
Halonen ja Patokallio ovat jälkeenpäin julkisesti kiistelleet tapahtumista. Nyt Patokallio huomauttaa, että ”ulkoministeriön suurlähettiläät toteuttivat lojaalisti HUTVAssa päätettyä Suomen toimintalinjaa. Kunpa kaikki HUTVAn jäsenetkin olisivat olleet yhtä lojaaleja omille päätöksilleen...”. Patokallion mukaan ”virkamiehet toteuttivat hallituksen, eivät ulkoministeri Halosen linjaa”.
– Halonen ei korvaansa lotkauttanut, vaan palasi asiaan vanhoin väittein tammikuussa 2020. Televisiohaastattelussa hän rinnasti ulkoministeri Pekka Haaviston toimet, joilla tämä pyrki kyseenalaisin keinoin palauttamaan ISIS-terroristien perheenjäseniä Suomeen, omaan aktivismiinsa jalkaväkimiinojen kieltämiseksi. Kummassakin tapauksessa UM:n virkamiehet olivat hänestä haranneet ministerin tahtoa vastaan. Diplomaattien omapäisyys johti siihen, että Suomi myöhästyi Ottawan sopimukseen liittymisessä, diplomaatti kirjoittaa teoksessaan.
– Halonen oli oman hallituksensa päätöksestä eri mieltä, mutta sen sijaan että olisi eronnut, hän ryhtyi syyttämään virkamiehiä omapäisyydestä ja taitamattomuudesta.
– Ottawan sopimuksen nopealla syntymisellä ja siihen liittyneiden maiden lukumäärällä ei kuitenkaan ollut Suomessa merkitystä muille kuin Haloselle ja hänen taustaryhmilleen. Hallitukselle ja presidentille – kuten HUTVAn päätökset osoittavat – tärkeintä oli jalkaväkimiinojen merkitys Suomen strategisena puolustusaseena. Tämän nopea liittyminen täyskieltoon olisi vaarantanut. Virkamiehenä toteutin hallituksen ja presidentin linjaa niin hyvin kuin osasin. Normaalissa parlamentaarisessa demokratiassa ministeri, joka on oman hallituksensa linjasta vahvasti eri mieltä, eroaa ja yrittää vaikuttaa hallituksen linjaan ulkopuolelta. Suomessa maan tapa on olla eroamatta mistään syystä. Mielenkiintoista Halosen kootuissa selityksissä ovat hänen tiheät me-viittauksensa: me koetimme, meillä oli vaikeuksia, ja niin edelleen. Ellei hän puhu kuninkaallisessa monikossa, keistä oikein on kyse?
