Tasan vuosi sitten maassamme käytiin vilkasta keskustelua akateemisen maailman ideologisuudesta ja tieteellisten tutkimushankkeiden mielekkyydestä. Keskustelu johti suosittuun #MinäTutkin-kampanjaan, jonka innoittamana tuhannet tutkijat kertoivat mielenkiintoisista tutkimuksistaan Twitterin välityksellä. Tämä akateeminen kansanliike riisui aseista äänekkäät populistit, joiden kritiikki keskittyi yksittäisten tutkimushankkeiden pilkkaamiseen. Tutkijoiden some-kampanja huipentui hallituksen päätökseen perua tiedebudjettiin kohdistetut mittavat leikkaukset. Hyvä selätti pahan.
Jos nielet tämän tarinan purematta, niin kenties voisin saman tien myydä sinulle merenrantatontin Kuopion keskustasta – eikä maksa paljon!
Lyhyt historia
Kerrataanpa hieman tapahtumien kulkua. Vuoden 2021 ”suuri tiedekeskustelu” lähti käyntiin Helsingin Sanomien huhtikuisesta pääkirjoituksesta, jossa katsottiin, että ideologisilla painotuksilla on turhan suuri rooli niin sanotuissa pehmeissä ihmistieteissä (kasvatustiede, kirjallisuuden tutkimus, sosiologia, naistutkimus, jne.). Monivaiheisen keskustelun yhtenä seurauksena akateemisen “hölynpölyn” kriitikot, kuten toimittajat Ivan Puopolo ja Susanna Päivärinta, nostivat esiin omituisilta vaikuttavia projektikuvauksia, jotka olivat saaneet rahoitusta Suomen Akatemialta. Sosiaaliseen mediaan ilmaantui listoja rahoituspäätöksistä, joita käytettiin esimerkkeinä turhanaikaisten ja ideologisesti kyseenalaisten tutkimushankkeiden tukemisesta veronmaksajien rahoilla.
Suomen akatemia, Helsingin yliopisto ja lukuisat muut akateemiset tahot tuomitsivat tutkijoiden julkisen pilkkaamisen, häirinnän, ja “maalittamisen.” Geologi Jussi Heinonen osallistui keskusteluun keskimääräistä ymmärtäväisemmin. Hänen mukaansa tutkijoiden olisi syytä parantaa tapaa, jolla he kommunikoivat työnsä merkityksestä suurelle yleisölle. “Saamme syyttää paljosta myös omaa ylimielisyyttämme”, Heinonen kirjoitti. Tämän rakentavan näkokulman innoittamana Itä-Suomen yliopiston rehtori Tapio Määttä haastoi akateemisia tutkijoita kertomaan hankkeistaan Twitterissä, lyhyesti ja selkeästi. Aihetunniste #MinäTutkin syntyi Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisupäällikön Sami Syrjämäen ehdotuksesta.
Kampanjasta tuli valtavan suosittu lyhyen ajan sisällä. Helsingin yliopisto ja muut akateemiset työnantajat kehottivat tutkijoita viestittämään tutkimuksistaan Twitterissä aihetunnistetta käyttäen. #MinäTutkin oli valtakunnan suurin viraali-ilmiö ainakin parin viikon ajan. Myös perinteinen media noteerasi ilmiön. Suomen suurin sanomalehti kirjoitti tempauksesta myönteiseen sävyyn. Uutinen #MinäTutkin-kampanjan saavutuksista levisi jopa Suomen rajojen ulkopuolelle. Kampanjan puuhamiehet Tapio Määttä ja Sami Syrjämäki palkittiin ”vuoden vuorovaikutusteosta” ja rehtori Määttä valittiin vuoden 2021 tieteentekijäksi.
Asiasta toiseen
#MinäTutkin oli monella tapaa riemastuttava ja onnistunut tempaus. Itselleni tuli suorastaan patrioottinen olo kohdatessani niin monta korkeatasoista kotimaista tutkimushanketta. Mutta jos kampanjaa tarkastellaan alkuperäisen, HS:n pääkirjoituksesta lähteneen kysymyksenasettelun kannalta, niin #MinäTutkin vei tiedekeskustelun harhapoluille. Kysymys ei nimittäin koskaan ollut siitä tehdäänkö Suomessa merkittävää tutkimusta. Varmasti tehdään ja paljon. Mutta kuten toimittaja Puopolo totesi: “Jos kysytään, mitä hyötyä suomalaisille veronmaksajille on kirgisialaisen kurkkulaulannan tutkimisesta, vakuuttava perustelu ei ole, että koronaan kehitettiin rokote laadukkaan lääketieteellisen perustutkimuksen takia.”
Itse en toki ole sitä mieltä, että kaikkien tutkimusten pitäisi olla “hyödyllisiä” – mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan. Kannatan tieteellisen tutkimuksen autonomiaa, mukaan lukien puhtaaseen uteliaisuuteen perustavaa “hyödytöntä” tutkimusta. Yksi tällaisen tutkimuksen kriteeri on uuden ja arvokkaan tiedon tuottaminen. Tutkimuksen tulee vastata jonkinlaiseen tiedon intressiin, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että tutkimuskysymys on jollakin tapaa mielekäs eikä triviaali tai absurdi. En esimerkiksi rahoittaisi tutkimusta, jossa pyritään ratkaisemaan yhtälön (X + 2 = 4) arvoitus tai jossa tarkastellaan Paula Koivuniemen laulu-uraa astrofysiikan näkökulmasta.
Kansalaiskritiikin kohteena ei ollut tiede vaan pseudotiede – eli huoli siitä, että yliopistot, Suomen Akatemia ja muut tieteellistä toimintaa tukevat organisaatiot haaskaavat resursseja intellektuaaliseen puuhasteluun, joka on lähtökohtaisesti kykenemätön tuottamaan tieteellisesti arvokasta tietoa. Oikea tai väärä, tämä argumentti ei ole tutkimusvastainen, vaan pikemminkin tiedemyönteinen. Onhan selvää, että jos tieteelle korvamerkittyjä euroja ei haaskata pseudotieteeseen, tällöin jää enemmän rahaa järkevän tutkimuksen tukemiseen.
Yksittäisiin tutkijoihin kohdistuvaa häirintää ei tietenkään pidä hyväksyä, mutta oliko tästä tosiasiassa edes kysymys? Jos kansalaiset haluavat kyseenalaistaa Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä, toki heillä on oikeus – jopa velvollisuus – antaa konkreettisia esimerkkejä kyseenalaisista hankkeista. Tätä on mahdotonta tehdä nostamatta esiin, ainakin epäsuorasti, yksittäisiä tutkijoita tällaisten hankkeiden takana.
Minä tutkin, sinä ihmettelet, ne rahoittavat
En seurannut tätä ilmeisen kärkevää keskustelua erityisen aktiivisesti kun sitä käytiin vuoden 2021 elo-syyskuun vaihteessa, mutta kaivoin takautuvasti 15 esimerkkiä irvailun kohteeksi päätyneistä hankkeista. Yksikään niistä ei edusta luonnontiedettä, lääketiedettä tai tekniikan tutkimusta. Ja vaikka kaikki 15 projektia kuuluvat joko humanistisen tai sosiaalitieteellisen tutkimuksen piiriin, eivät ne edusta näidenkään alojen perinteistä valtavirtaa. Joukossa ei ollut esimerkiksi ainuttakaan filosofian, psykologian tai taloustieteen tutkimusta.
Kyseenalaisina pidettyjä hankkeita luonnehtii kvalitatiivinen (laadullinen) tutkimussuuntaus – vain yksi 15 projektista oli kvantitatiivinen, eli tarkasteli tutkimuskysymyksiä tilastollisen aineiston valossa. Valtaosa pilkatuista tutkimuksista käsitteli poliittisia intohimoja lietsovia teemoja, kuten sukupuolisuus/feminismi, valkoisuus/rasismi ja tasa-arvo/aktivismi.
Tutkimussuunnitelmien tiivistelmät vilisevät hämäräperäisiä ilmauksia, kuten “episteeminen väkivalta”, “valkoisuuden monimodaalinen rakentuminen”, “queer-siirtolaisten poliittiset subjektiviteetit”, “jännitteisen feministisen representaation kenttä” ja “kehollisten kohtaamisten politiikka”. Yhden projektin metodologiaa kuvataan seuraavin sanoin: “voimauttavan valokuvauksen … avulla projektissa etsitään vastausta kysymykseen, voidaanko turvapaikanhakijan kehoa pitää poliittista potentiaalia omaavana tavalla, joka jää huomaamatta yhteisöissä, jotka voivat luottaa instituutioihinsa ja historiaansa.”
Onko tämän tyyppisissä hankkeissa siis jotain vikaa? Eikö ole ihan normaalia, että tieteellinen tutkimus on vaikeaselkoista maallikon näkökulmasta? Kyllähän monet luonnontieteellisetkin termit saattavat kuulostaa aika hämäriltä. En minä ainakaan ymmärrä mitä tarkoittaa “endoskopiakapselien kajoamattomuus” tai “proto-onkogeeni Myc:n olennaisten kohdegeenien tunnistaminen”, jotka molemmat ovat peräisin Suomen Akatemian rahoittamista luonnontieteellisistä hankkeista. Ei kai mielekkään tutkimuksen kriteeri voi olla se, että se kuulostaa fiksulta kadunmiehen korvissa. Ei todellakaan!
Onko irvailulle siis mitään perustetta vai onko kyseessä pikemminkin ahdasmielisten kansalaisten emotionaalinen vastareaktio tutkimukseen, joka horjuttaa heidän poroporvarillista maailmankuvaansa?
On se niin väärin!
Akateemisen yhteiskuntatieteen veteraanina minun on rehellistä myöntää, että kansalaisten epäilevä suhtautuminen kvalitatiivisen kulttuuritutkimuksen piirissä tapahtuvaan toimintaan on oikeutettu. Tällä kirjallisuudella on huono maine hyvästä syystä.
Vanhemmat lukijat saattavat muistaa fyysikko Alan Sokalin tiedekepposen vuodelta 1996. Postmodernistiseen löpertelyyn kyllästynyt Sokal testasi kulttuurintutkimuksen tieteellistä tasoa laatimalla kyseistä kirjallisuutta imitoivan käsikirjoituksen, joka oli pöyristyttävän sekava, ristiriitainen ja absurdi – siis ihan tarkoituksella. Se hyväksyttiin alan huippulehden erikoisnumeroon sellaisenaan. Sokalin tempaus herätti maailmanlaajuista huomiota ja vilkasta keskustelua postmodernistisen filosofian ja erilaisten “kriittisten teorioiden” mielekkyydestä – tai pikemminkin niiden mielettömyydestä.
Vuonna 2018 kolme nuoremman polven tutkijaa – James Linsday, Peter Boghossian ja Helen Pluckrose – toistivat Sokal-henkisen tempauksen julkaisemalla useita kepposmielessä laadittuja, mutta tieteellisen vertaisarvioinnin läpäisseitä, artikkeleita.
Heidän ensimmäinen “tutkimuksensa” julkaistiin feminististä maantiedettä edustavassa lehdessä Gender, Place & Culture. Kirjoituksessa havainnoitiin koirien käyttäytymistä koirapuistossa ja pohdittiin tämän pohjalta mahdollisuuksia sitoa miehet kulttuuriseen “hihnaan” ja kouluttaa heitä, koirien lailla, kunnioittamaan naisia ja irtautumaan raiskauskulttuurista. Kolmikon pyrkimyksenä oli kiinnittää huomiota akateemiseen kirjallisuuteen, jota he kuvasivat ilmaisulla “vääryystutkimus” (grievance studies). Kyseessä on tutkimussuuntaus, joka korostaa erilaisiin identiteettiryhmiin kohdistuvia vääryyksiä tai epäkohtia tieteellisestä evidenssistä piittaamatta.
#MinäTutkin-kampanjaa edeltänyt kansalaiskritiikki kohdistui miltei yksinomaan vääryystutkimuksen tunnusmerkit täyttäviin projekteihin. Kyseessä on tarpeettoman kiemuraisen terminologian taakse kätkeytynyt pyrkimys edistää ideologisia arvoja mielivaltaisten tulkintojen kautta. Maailmalla on jo riittävästi näyttöä tämäntyyppisen kirjallisuuden tieteellisestä tasosta. Ei ole lainkaan yllättävää, että kepposet onnistuvat juuri näiden alojen julkaisuissa. Joskus on nimittäin vaikea sanoa, onko kyseessä vakava vai pilailumielessä kirjoitettu artikkeli. Vai mitä mieltä olet artikkelista nimeltä “musta anaalisuus”, jossa argumentoidaan, että “mustaihoisten naisten lihasta on tullut materiaalinen tila, jossa “musta” ja “anaali” konvergoivat toistensa synonyymeiksi”? Tai tieteellisestä tutkimuksesta, jonka ainoa tutkimuskohde on kirjoittajan omat kokemukset siitä, miltä hänen tuntuu nukkua kotona, loma-asunnossaan, lentokoneessa, ulkomailla ja niin edelleen.
On totta, että tieteellisiä huijauksia esiintyy kaikilla tieteen aloilla. Mutta tulosten väärennökset ja aineiston virheet ovat eri asia kuin tutkimukset, joissa ei ole päätä eikä häntää. Huijaukset ovat tutkimuksia, joissa tuloksia on vääristelty, mutta niiden tulkinta on selkeä ja merkitys mielekäs. Sen sijaan Sokal-tyyppiset kepposet ovat lähtökohtaisesti absurdeja, pähkähulluja. Vääryystutkimuksen alaa testanneet tutkijat osoittivat, että kyseisen kirjallisuuden portinvartioita ei kiinnosta tutkimusten metodologinen taso tai ideoiden johdonmukaisuus kunhan kirjoituksen sanoma tukee tietynlaista maailmankuvaa.
Tänne hölynpöly keskittyy
Voisi kuvitella, että vääryystutkimusten kannattajat haluaisivat puolustautua julkaisemalla kvantitatiivisia hölynpölyartikkeleita esimerkiksi taloustieteen tai psykologian valtavirtaa edustavissa lehdissä. Tällainen vastaveto osoittaisi, että mielivaltainen humpuuki ei ole vain tietyn kirjallisuuden ongelma. Nykytiedon valossa näyttää kuitenkin siltä, että pseudotieteellinen hölynpöly on etupäässä kvalitatiivisen kulttuurintutkimuksen ongelma. Tämä nimenomainen tutkimussuuntaus on poikkeuksellisen altis tuottamaan tieteelliseen retoriikkaan verhoutunutta potaskaa. Veronmaksajien, toimittajien ja erityisesti tutkimusten rahoittajien olisi syytä kiinnittää huomiota tähän tosiasiaan.
Sosiologian professori Mikko Lagerspetz on arvostellut sekä Sokalin alkuperaistä kepposta että sitä seurannutta vääryystutkimus-projektia. Lagerspetzin mukaan Sokalin artikkelin julkaissut lehti ei ”kuulunut alansa, kulttuuritutkimuksen, valtavirtaan.” Tämä on merkillinen väite. Social Text on edelleen voimissaan ja markkinoi itseään kultturintutkimuksen johtavana äänenkannattajana. Sen vaikuttavuuskerroin on 2.17, mikä vastaa esimerkiksi pohjoismaisten sosiologien suosiman Acta Sociologican tasoa.
Sokalin artikkelin julkaisemisesta aikoinaan vastannut päätoimittaja on maineikkaan New Yorkin yliopiston (NYU) kulttuurintutkimuksen professori Andrew Ross. Tuoreempaan keppossarjaan liittyen Lagerspetz on todennut, että ”kahdessa kolmasosassa tapauksia kepponen ei siis onnistunut”. Onko se siis muka hyvä uutinen, että peräti kolmannes pilailumielessä kirjoitetuista artikkeleista menee ihan täydestä? Aidosti tieteellisen kirjallisuuden pitäisi kyetä erottamaan parodia vakavasta tutkimuksesta joka ikinen kerta.
Akatemian rahoitus ei takaa laatua
Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta käynnistynyt debatti johti aktiiviseen kansalaiskeskusteluun, jossa kyseenalaistettiin vääryystutkimuksen tunnusmerkit täyttävien hankkeiden tukemista julkisin varoin. Keskusteluun osallistuneet toimittajat ja muut kansalaiset pitivät tällaisia tutkimuksia hyödyttöminä, naurettavina ja ideologisesti puolueellisina. Tieteellisen establishmentin edustajat olivat haluttomia vastaamaan näihin syytöksiin. Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan (KY) tutkimuksen toimikunnan johtaja Floora Ruokonen kertoi Ilta-Sanomien haastattelussa, että ”kaikki hankkeet, jotka saavat rahoituksen, on arvioitu tieteellisesti erittäin kovatasoisiksi, koska kilpailu on niin kovaa”.
Mutta tosiasiassa kaikki hankkeet eivät kilpaile rahoituksesta samalla viivalla. Suomen Akatemia koostuu kolmesta eri tieteenaloja edustava toimikunnasta, joista yksi on tuo Ruokosen johtama KY-tutkimuksen toimikunta. Suomen Akatemia siis lähtökohtaisesti korvamerkitsee tietyn summan tälle tutkimuskentälle, mikä tarkoittaa, että esimerkiksi solubiologit tai insinöörit eivät kilpaile rahoituksesta vääryystutkijoiden kanssa. Toisin sanoen: jos Suomen Akatemia rahoittaa vääryystutkimusta, se ei johdu siitä, että kyseinen tutkimussuunnitelma olisi korkeatasoisempi kuin rahoitusta vaille jäänyt solubiologinen vaihtoehto. Sen sijaan vääryystutkijat kilpailevat esimerkiksi psykologien ja taloustieteilijöiden kanssa.
Keväällä 2022 Suomen Akatemian KY-toimikunta myönsi yhteensä 24 miljoonaa euroa 60 tutkimushankkeelle, jotka valittiin 514 hakemuksen joukosta. Siis peräti 88 prosenttia hakemuksista hylättiin. Tämän tilaston valossa kilpailu on kohtalaisen kovaa. On siis syytä olettaa, että mikäli hankkeelle myönnettiin tukea, kyseessä oli poikkeuksellisen ansiokas hakemus. Kuten Suomen Akatemia itsekin tiedottaa, monia hakemuksia hylätään, vaikka ne saisivat täydet pisteet kansainvälisen asiantuntijapaneelin arvioinnissa. Raha ei yksinkertaisesti riitä kaikkien erinomaisten tutkimusten tukemiseksi.
Keväällä 2022 Suomen Akatemian KY-tutkimuksen toimikunta päätti rahoittaa hanketta, jonka “tarkoitus on kehittää ulosteen politiikkaa … kartoittamalla ulosteen ja ulostamisen aistien määrittelemää politiikkaa ja etiikkaa, kehittämällä intestinaalisen (suolellisen) ja viskeraalisen (sisäelimellisen) kansalaisuuden käsitteitä, sekä analysoimalla vessaan pääsemiseen liittyviä epäkohtia”. Tälle Shit Made Public –nimiselle projektille myönnettiin rahoitusta kolmeksi vuodeksi 254 465 euron edestä.
Suomen Akatemian mielestä “ulosteen politiikkaa” luotaava hakemus oli siis niin tasokas, että se syrjäytti 454 kilpailevaa projektia. Jos tätä on vaikea hyväksyä, on hyvä pitää mielessä, että hakemuksia pisteytti 19 eri arviointipaneelia, joista kukin arvioi vain tietyn osan kaikista hakemuksista. Kyseinen projekti sai rahoitusta, koska sitä arvioi paneeli, jonka jäsenet pitivät hanketta poikkeuksellisen ansiokkaana.
nämä asiantuntijat oikein ovat? Suomen Akatemia ei julkista yksittäisten arviointipaneelien koostumusta, mutta “ne kootaan eri alojen tutkimuksen kansainvälisistä asiantuntijoista”, jotka työskentelevät hakemuksia vastaavissa ympäristöissä. Tämän informaation perusteella voidaan olettaa, että Akatemian käyttämien asiantuntijoiden joukossa on kelpo valikoima vääryystutkimuksen edustajia, jotka eivät todistetusti kykene erottamaan oikeata tutkimusta tieteellisestä kepposesta. Tästä näkökulmasta ei siis ole lainkaan yllättävää, että tuo ”sisäelimellisen kansalaisuuden käsitteitä” kehittävä hakemus sai rahoitusta satojen järkevien projektien asemesta.
Ihmistieteiden sisäinen ongelma
Palataan lopuksi Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa julkaistuun näkemykseen, josta koko jupakka lähti liikkeelle: “Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.” Tämä toimittaja Saska Saarikosken kirjoittamaksi osoittautunut lause nojautui virheelliseen vastakkainasetteluun empiiristen ja ihmistieteiden välillä. On päivänselvää, että havainto- ja muut kokemusperäiset aineistot näyttelevät merkittävää osaa myös humanistisissa, yhteiskunta- ja käyttäytymistieteissä. Tämän epätarkkuuden johdosta alan tutkijoiden oli helppo tyrmätä Saarikosken mielipide.
Tosiasiassa tieteellisesti adekvaatin tutkimuksen raja ei kulje ”kovan” luonnontieteen ja ”pehmeän” ihmistieteen välillä, vaan jälkimmäisen kategorian sisällä. Valtaosa Suomen Akatemian KY-toimikunnan rahoittamista hankkeista on järkeviä ja tieteellisesti korkeatasoisia. Ihmistieteiden ison teltan alle mahtuu kuitenkin aimo annos pseudotieteellistä kirjallisuutta, jonka pyrkimyksenä ei ole objektiivisen totuuden tavoittelu. Empiirisesti mielivaltaisen väärystutkimuksen tukeminen vie resursseja aidosti tieteelliseltä kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimukselta. Tämän lisäksi absurdit ja poliittisesti vinoutuneet projektit murentavat koko tutkimuskentän asemaa. Jos Akatemian KY-toimikunta rahoittaa pseudotiedettä – edes vähän – niin ei ole ihme, mikäli koko järjestelmän uskottavuus romuttuu kansalaisten ja tervejärkisten päättäjien silmissä.
Pseudotiede pilaa muiden maineen
Tuore tapaus Iso-Britanniasta tarjoaa varoittavan esimerkin tieteellisesti kyseenalaisen kulttuurintutkimuksen haitallisuudesta. Laadulliseen tutkimukseen keskittyvä yhteiskuntatieteellinen aikakauslehti Qualitative Research julkaisi artikkelin, jonka kirjoittaja kuvailee miltä hänestä tuntui masturboida katsellessaan japanilaisia sarjakuvakirjoja, joissa kuvataan alaikäisten poikien seksuaalista hyväksikäyttöä.
Asianomainen ruotsalaistutkija tekee väitöskirjaa Manchesterin yliopiston kulttuurintutkimuksen laitoksella. Artikkelista närkästynyt konservatiivisen Tory-puolueen kansanedustaja laittoi sosiaaliseen mediaan viestin, jossa hän kysyi, miksi veronmaksajien tulisi rahoittaa tällaista tutkimusta. Hänen mukaansa korkeakoulut satsaavat jo aivan liian paljon resursseja humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tukemiseen. Yhdyn brittipoliitikon näkemykseen kyseisen artikkelin arvosta: aihe on puistattava ja tutkimuksen tieteellinen merkitys on olematon. Mutta pidän valitettavana, että tällaiset pseudotieteelliset rimanalitukset pilaavat koko yhteiskuntatieteellisen – ja erityisesti laadullisen – tutkimuksen maineen.
Tämä kvalitatiivinen masturbaatiotutkimus herätti negatiivista huomiota myös tiedeyhteisön sisällä. Monet laadulliseen tutkimukseen erikoistuneet tutkijat ottivat etäisyyttä eettisesti ja metodologisesti kyseenalaiseen artikkeliin. Lopulta lehden päätoimittajat päättivät vetää artikkelin pois. Heidän perusteluissaan selitetään, että ”kaksi tutkimusalan kansainvalistä asiantuntijaa olivat suositelleet tutkimuksen julkaisua sen akateemisten ansioiden johdosta”. Suomen Akatemian byrokraattien tavoin masturbaatio-artikkelin julkaisseet päätoimittajat sysäsivät vastuun anonyymeille ”kansainvälisisille asiantuntijoille.” Mutta eikö ole aivan selvää, että systeemi, joka valitsee ja kuuntelee tällaisia asiantuntijoita on itsessään kelvoton?
Vuoden 2021 tieteentekijäksi valittu Itä-Suomen yliopiston rehtori ja #MinäTutkin-kampanjan puuhamies Tapio Määttä antoi seuraavan lausunnon Juristikirjeen haastattelussa:
– Vakavimpia uhkia tieteen tekemiselle tässä ajassa ovat muun muassa tutkimusaiheiden ja -teemojen kontrollointi. Tietynlaisten tutkimusaiheiden kyseenalaistaminen poliittisista lähtökohdista uhkaa tieteen vapautta. Näitä esimerkkejä on maailmalta, ja paine kohdistuu erityisesti humanistiseen ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. En näe tätä vielä Suomessa kovin merkittäväksi uhkaksi, mutta on hyvä olla varuillaan ja puolustaa tutkimuksen vapautta.
Oma kantani Suomessa käytyyn tiedekeskusteluun eroaa Määtän näkemyksestä kolmella tavalla.
Ensiksi: Tutkimusaiheiden ”kontrollointi” on aivan normaalia ja jopa välttämätöntä toimintaa. Esimerkiksi Suomen Akatemia sortuu tällaiseen kun se, täysin hyväksyttävästi, priorisoi tiettyjä hankkeita niiden yhteiskunnallisen merkittävyyden ja vaikuttavuuden mukaan.
Toiseksi: Vuoden 2021 kansalaiskeskustelu ei kyseenalaistanut tutkimushankkeita poliittisista vaan tieteellisistä lähtökohdista. On aivan totta, että paine kohdistui yksinomaan humanistiseen ja yhteiskuntatieteelliseen (vääryys)tutkimukseen. Tähän on erittäin hyvä syy: muilta tieteenaloilta ei löydy esimerkkejä täydellisen hölynpölyn tukemisesta julkisin varoin.
Kolmanneksi: Intellektuaalisesti irvokkaan tutkimuksen ”vapautta” ei kannata puolustaa. Tällaiset hankkeet tuhlaavat arvokkaita resursseja ja pilaavat tärkeän tutkimuskentän maineen, mikä puolestaan vaikeuttaa yhteiskuntatieteen elinkelpoisuutta pitkällä tähtäimellä.
