Syyskuussa julkaistiin pohjoismaisessa lääketieteellisessä lehdessä (Acta Orthopaedica) mielenkiintoinen suomalaisten käsikirurgien ja ortopedien tekemä tutkimus vähähyötyisistä toimenpiteistä. Ryhmä oli käynyt läpi kuusi yksittäistä toimenpidettä, joita oli Suomessa tehty vuosina 2006-2007 yhteensä noin 32 000kpl. Seuraavina vuosina jokainen toimenpide oli asianmukaisin tieteellisin tutkimuksin todettu potilaille hyödyttömiksi.
Tästä huolimatta vuosina 2020-2021 näitä samoja toimenpiteitä tehtiin maassamme edelleen lähes 7 000 kappaletta. Siis tieteellisesti hyödyttömäksi todettua kirurgiaa. Lisäksi toimenpidemäärissä eri alueiden välillä oli jopa seitsenkertaisia eroja. Tutkimus sisälsi kaksi varsin huolestuttavaa löydöstä. Meillä suoritetaan vuosittain tuhatmäärin hyödyttömäksi todettuja toimenpiteitä. Lisäksi alueiden välillä on kestämättömiä eroja tutkitun tiedon sekä hoitosuositusten omaksumisessa.
Tutkimuksessa tarkasteltiin ainoastaan kuutta yksittäistä leikkausta tuhansien erilaisten lääketieteellisten interventioiden joukosta. Olisi yllättävää, jos tässä olisi kaikki saalis terveydenhuoltojärjestelmämme sisältämästä vähähyötyisestä toiminnasta.
Ongelma ei ole pelkästään kirurginen. Tästä hyvänä esimerkkinä ADHD:n hoito Suomessa. Hyvinvointialueiden välinen hajonta ADHD-lääkitystä saavien 10-vuotiaiden poikien määrissä on jopa nelinkertainen. Osalla alueista lääkitystä käyttää viisi prosenttia pojista ja suurimman esiintyvyyden hyvinvointialueella osuus on melkein 20 prosenttia. Tutkimusten mukaan ADHD:n esiintyvyys tässä ikäluokassa on reilusti alle kymmenen prosenttia. Yllä mainitut erot eivät tietenkään johdu aidosta esiintyvyyden vaihtelusta, vaan toisistaan eroavista diagnostisista kriteereistä tai hoitokäytänteistä.
Arviot vähähyötyisen tai hyödyttömän toiminnan eli hukan osuudesta länsimaisten järjestelmien sisällä liikkuvat tutkimusten mukaan haarukassa 15-30 prosenttia. Tutkiminen tämän suhteen on haastavaa. Ei ole kuitenkaan syytä epäillä, etteikö tässäkin maassa olisi miljardiluokassa tehostettavaa sillä, että hukasta luovuttaisiin ja resurssit ohjattaisiin vaikuttavaan toimintaan. Tämä koskee niin kirurgiaa, muita hoitoja, tutkimuksia, hallintoa, it-ympäristöä, työnjakoa, johtamisjärjestelmiä kuin potilaskuljetuksiakin.
Rakenteita ja hallintoa on nyt hinkattu vuositolkulla. Ne saisivat toistaiseksi kelvata. On viimein aika tutkailla sisältöjä. Se tarkoittaa kriittistäkin tarkastelua. Myös priorisointi ja palveluvalikoima tulee ottaa mukaan keskusteluun. Mitä julkisin varoin jatkossa kansalaisille tarjotaan? Mikä on potilaan oma vastuu terveydestään? Kaikesta tästä tulee keskustella. Se ottaa aikansa, mutta hyödyttömäksi todetusta toiminnasta tulee hankkiutua eroon välittömästi. Sen jatkamista ei voi kukaan perustella itselleen, potilaille tai veronmaksajille.
Hyvinvointialueiden toiminta tulee saattaa yhteismitalliseksi. Liian suuria eroja hoitokäytänteissä tai toimintatavoissa ei voi hyväksyä. Valtiolla tulee yhdessä alueiden kanssa olla työkalu, jolla toiminnan sisältöjä yhtenäistetään. Tällä hetkellä sellaista ei ole ja se onkin yksi soteuudistuksen pahimpia valuvikoja. Yksin rahoitus tai raamit eivät ratkaise terveydenhuollon laatua, sisältö on kaikki kaikessa. Kuten vähähyötyinen aktiivisuus osoittaa, tilannetta ei korjata yksin ammattilaisvoimin. Ongelma tulee hahmottaa ja ratkaisuja etsiä myös päättäjätasolla.
