Riikka Tanner (s. 1949) piehtaroi satojen ikätovereittensa tavoin 1960- ja 1970-luvun kulttuuriradikaalien yhteisöissä. Hänen isoisänsä Väinö Tanner (sd.) oli Neuvostoliiton silmissä pahin vihollinen: sosialidemokratia kilpaili kommunismin kanssa. Se oli sota vanhempia vastaan, sokeasta joukkouskosta kommunismiin, pelastumiseen. Aatteen ja taiteen lavastus upposi heränneisiin suomettuneessa Suomessa. Usko nojasi rauhanaatteen ylikansalliseen romantiikkaan.
Lähiviholliset olivat sotia edeltävä ja sotien jälkeinen Suomi. Kansainvälinen näkökulma tarjosi jakomielisen aatekehyksen: Vietnamin sotaa käyvä Yhdysvallat, kaiken pahan alku ja toisaalta kehitysmaiden väkivaltaiset vallankumoukset. Oma muistikuvani 1970-luvun Leipzigin ruusun ja rauhan elokuvajuhlilta: koskaan en ollut nähnyt sotaa vastustettavan Kalashnikov kädessä.
Kuten Tannerkin toteaa, sanat ”rauha” ja ”Lenin” Agit Propin tahtimarssilauluissa olivat kiehtova valhe, joka upposi sinipaitaisiin taistolaisnuoriin. Kun tänään Venäjä jahtaa natseja rajojensa ulkopuolelta, se unohtaa asenneilmaston omassa maassaan.
Tanner alkaa nähdä kom-uniaan
Jossakin vaiheessa kiihkouskova voi tulla toisiin ajatuksiin. Eroaminen kiinteästä uskonyhteisöstä on ollut varsinkin tämän vuosituhannen puolella monen kirjan aihe. Luopio joutuu täysin eristetyksi, ilmiö on tuttu uskonyhteisöissä sekä poliittisten ääriliikkeiden piirissä.
Riikka Tanner ei kuitenkaan ollut kokemuksensa ja kyllästymisensä kanssa yksin. Hän ei perustanut uutta poliittista lahkoa, vaan luovana yksilönä kykeni kertomaan irtiotostaan. Yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa hän toteutti dokumenttielokuvan Lenin-setä asuu Venäjällä (1987). Nimi ivaili pikkulapsille syötettyä Lenin-puppua.
Kirja on osin kauhu-uni. Tanner on rakentanut filosofisten tekstiensä väliin muistumia taistolaisuuden ajoilta, joita hän nimittää kom-uniksi. Niissä menneisyyden kokemukset astuvat esiin. Taiteen ja kulttuurin aivopesemät edistyksen ihmiset kokoontuvat lujittamaan omaa yhteistä uskoaan. Kulttuurityöntekijän Liitto kokosi taiteen marxilaiset yhteen niin, että huomattavaa osaa taiteilijakunnasta on syytä pitää tyranniasta haaveilevana joukkona.
Teatteri tekee vallankumouksen
Kun toimittajakirjailija Matti Kurjensaari oli lukenut Kouluhallituksen hyväksymän Suomen Kirjallisuushistorian, hän kirjoitti päiväkirjaansa 16.8.1973 dystopianäyn:
”Jos tuo ryhmäkunta saa vallan, se johtaa oikeudenkäynteihin, maanalaiseen kirjallisuuteen, pakkotyöleireihin. ’Suomalainen kirjallisuus vanginvaatteissa’. Se johtaa yhden kirjailijatyypin ylettömään suosimiseen, toisten tuhoutumiseen”.
Tanner käsittelee syystäkin suomalaisen teatterikoulutuksen ajautumista ääriajattelijoiden välineeksi. Edistys eli Helsingissä, maakunnan väki ymmärsi vastustaa. Teatterikoulun aatepari Eero Melasniemi ja Kristiina Halkola aivopesi monta oppilaspolvea, kunnes koitti seuraava joukkomielenhäiriön muoto: Jouko Turkka. Teatteri ja siinä sivussa elokuva sekä pioneerilaulanta olivat tie uuteen hulluuteen. Työväestöstä he eivät tienneet yhtään mitään.
Edistys sai kommunistien muotoilemana hirtehisiä ajatusahtauman muotoja. Kaisa Korhonen jahtaamassa tyttöoppilaiden puhtautta. Pirkko Saisio on omalta osaltaan jo aiemmin kertonut koulun tunkkaisista asenteista vaikkapa seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan – prikulleen kuin tämän päivän poikkeavuuksia metsästävä Venäjä.
Andrzej Wajdan Katyn ja Puolan kärsimysten kauheus
Riikka Tanner kertaa puolalaisten kohtaloa. Natsit ja kommunistit sovussa päättävät jakaa Puolan – Baltia, Romania ja Suomi Josif Stalinille. Omansa Puolasta saatuaan Neuvostoliitto teloittaa huolellisesti valitsemansa puolalaiset avainhenkilöt ja hautaa ruumiit, muun muassa Katynin metsiin. Puolalainen elokuvaohjaaja Andrzej Wajdan elokuva aiheesta valmistui vasta 2007 muistuttamaan ikuisesta vihasta synnintekijöitä kohtaan. Putinin Venäjä ei tule pyytämään anteeksi.
Kirjan loppuosa on omistettu filosofisille ajatuksille Tannerien tuttavuudesta, latvianjuutalaisesta Paul Olbergistä, jonka kanssa Riikan isovanhemmat kävivät mielenkiintoisia ja avartavia keskusteluja. Niiden laajemman esittelyn sijaan tarjoilen todellisen löydön, akateemikko V.A. Obrutsevin tieteellisen ennustuksen:
”Kommunismi, johon pääsemme viimeistään 1980-luvun alussa on kykenevä pidentämään ihmisen ikää noin 150-200 vuoteen. Kaikki tarttuvat taudit on hävitetty. Vanhuus ja väsymys ovat voitettuja ominaisuuksia. Tiede on oppinut herättämään eloon ennenaikaisesti kuolleet. Ihminen on onnistunut alistamaan KAIKKI luonnonvarat ihmiskunnan ja kommunismin palvelukseen.”
Kirja ei muuten kertaakaan mainitse henkilöä nimeltä Jaakko Laakso (taist.), jonka kanssa muutama kokoomuslainenkin oli hyvää pataa. Miksi? Lunastaakseen taivaspaikan, kun akateemikko Obrutsevin ennustus toteutuu?
Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Media Hämeentie 2024.
