Yhdysvaltojen arvaamattoman presidentin edesottamuksia seuratessa mieleen tulevat saippuaoopperat, joissa juoni kääntyy täysin yllättäen päivästä toiseen. On hämmentävää, miten surkeaan tilaan maailmanjärjestys ja ennen kaikkea läntinen maailma on ”trumpismin” myötä ajautunut. Tulevaisuuden ennustaminen on aina vaikeaa, mutta nyt se on lähes mahdotonta. Perusviesti tuntuu olevan, että varmaa on vain epävarmuus.
Olen tavannut kuvata yhteiskuntamme epävarmuuden tilaa merikapteeni-taustallani, jonka mukaan Suomi-laiva purjehtii rajoitetun näkyvyyden vallitessa. Maailmanpolitiikan nykytilaa voi kuvata niin, että koko maailma purjehtii rajoitetun näkyvyyden vallitessa.
Donald Trumpin päätös milloin nostaa, milloin taas pitää ennallaan tullimaksuja on johtanut kansainväliseen kauppasotaan ja sen myötä maailman pörssien edestakaiseen sahaamiseen ylös ja alas. Trumpin tullimaksusekoilu heikentää vapaakauppaa ja haastaa taloudellisesti myös Euroopan unionin – ja sen myötä Suomen. Suomi ei elä pelkästä sisämarkkinasta vaan hyvinvointimme nojaa perustaltaan siihen, että voimme myydä tuotteitamme eri puolille maailmaa.
Kauppasodan ohella Euroopan turvallisuutta ja vakautta horjuttaa Trumpin epäluuloinen suhtautuminen NATO-kumppaneihin. Jos Yhdysvallat vetäytyy Euroopan puolustamisesta, maanosan turvallisuustilanne menee täysin päälaelleen. Tilanne olisi aivan uusi äskettäin liittoumaan liittyneelle Suomella ja monelle muulle valtiolle, joka on laskenut puolustuksensa pitkälti Yhdysvaltojen varaan.
Kun näin on, EU:n ja eurooppalaisten valtioiden on kannettava aiempaa suurempi vastuu omasta puolustuksesta ja turvallisuudestaan. Se merkitsee puolustusmenojen merkittävää kasvua ja sen myötä rahat ovat pois jostain muualta.
Mutta mistä rahat otetaan?
Yhdysvallat on toisen maailmansodan jälkeen panostanut valtavia summia sotilasmahtinsa ylläpitämiseen samalla, kun maa on laiminlyönyt kansalaisille laajasti tarjottavien hyvinvointipalveluiden kehittämisen. Palvelut ovat jääneet yksilöiden itsensä hoidettaviksi ja kustannettaviksi. Eikä omavastuu liity Amerikassa vain sosiaali- ja terveyspalveluihin, vaan esimerkiksi suomalaisille tuiki tärkeä maksuton koulutus on Yhdysvalloissa monelle saavuttamaton unelma. Näin kansalaiset jakautuvat jo varhain kahtia sillä perusteella, kenellä on rahaa ja kenellä ei.
Euroopassa ei ole panostettu puolustukseen ja aseisiin, vaan ensisijaisesti kansalaisten hyvinvointiin. Eri valtioilla on vähän eri mallit, mutta yhtä kaikki hyvinvoinnin idea edellä on menty. Suomi on eurooppalaisessa vertailussa hyvinvointivaltion mallimaa, ja samanaikaisesti olemme kyenneet huolehtimaan myös itsenäisestä puolustuksesta. Tämä selittyy ”historiallisella kokemuksella”, joka liittyy rajanaapuriimme, jonka kanssa meillä on Euroopan pisin yhtenäinen maaraja.
Hyvinvointivaltion idea on ollut Euroopalle rankkojen sotavuosien jälkeen selvä arvovalinta. Nyt Trumpin pelikirjan myötä Euroopan on otettava itsenäinen vastuu puolustuksesta ja turvallisuudestaan, eikä se voi enää nojata liittolaisensa tukeen.
Näin ollen Euroopan valtioissa joudutaan tekemään vaikeita poliittisia valintoja. Suomen julkinen talous ei ole tasapainossa nyt eikä ainakaan moneen vuoteen. Silti jostain on kaivettava rahat puolustuksen ja turvallisuuden lisäinvestointeihin. – Kaikki isänmaan puolustamiseen laitettava raha on pois jostain muualta.
Lisäsatsaukset puolustukseen perustuvat paitsi Nato-jäsenyyteen ja epävakaaseen maailmantilanteeseen, myös suomalaisten korkeaan maanpuolustustahtoon. Sille on perusta aiemmin viittaamassani sotakokemuksessa ja sukupolvien henkisessä perinnössä.
Mutta samaan aikaan kun investoimme materiaaliseen maanpuolustukseen, meidän on pidettävä yllä henkistä puolustusta eli huolehdittava hyvinvointipalveluista. Investointeja turvallisuuteen ja rajojen puolustamiseen ei pidä tehdä hyvinvointivaltion palveluiden kustannuksella. Ei, vaikka siihen kiusaus tai hetkittäinen poliittinen tahto olisikin.
Tämä kirjoitus kumpuaa suuresta huolestani siitä, että keskustelu hyvinvointivaltion tarjoamista palveluista ja sosiaaliturvasta tuntuu käyvän koko ajan jyrkkenevin sävyin. Osa kokee suomalaisen järjestelmän liian kalliiksi ja kannustimet liian heikoiksi. Toiset taas näkevät leikkaukset suoranaisena hyökkäyksenä ihmisarvoa kohtaan. Eri väestöryhmät eivät tunnu kuuntelevan toisiaan eivätkä tunnu puhuvan edes samaa kieltä. Yhteistä säveltä on yhä vaikeampi löytää.
Näyttää siltä, että kansalaisryhmät eriytyvät, loittonevat toisistaan ja kuplautuvat vain samanmielisten ryhmiksi. Näiden välillä ei ole dialogia, josta muodostuisi jonkinlainen yhteinen kansalaismielipide, joka aina näihin aikoihin asti on esimerkiksi ollut politiikan ohjenuora hallituskokoonpainoista riippumatta.
Yhä useammin kuulee, että ”tavallinen kansa” ei enää koe omistavansa tätä maata. Sen myötä luottamus instituutioihin, politiikkaan ja mediaan vähitellen rapautuu. On syntymässä tyhjiö, jonka täyttää vastakkainasettelu ja populismi.
Tämä on tärkeää pitää mielessä, kun jatkossa – sinänsä hyväksyttävistä syistä – kohdennamme yhteisiä varojamme turvallisuuteen. Kansalaisilla on oikeus tietää, miten poliitikot juuri tällä hetkellä hyvin hajanaisen hyvinvointipalapelin aikovat koostaa yhtenäiseksi kuvaksi. Sekä turva että palvelut voidaan edelleen säilyttää – mutta sen pohjaksi tarvitaan laaja kansalaiskeskustelu.
