Kokemuslukija. Uusi sana hyppää silmiin netissä. Tiedän toki mitä sillä tarkoitetaan: englannin kielen termiä sensitivity reader. Hieno sana. Kerrassaan orwellilaisen nerokas, nyt kun sensitiivisyyslukeminen on rantautunut Suomeenkin.
Sensitiivisyyslukija-termi assosioituu yliherkkyyteen, haavoittuvuuteen ja ylireagointiin, elleipä peräti allergiaan. Se tuo mieleen woke ja me-too -ilmiöt, cancel-kulttuurin ja sensuurin. Sellaisen lukijan, jota itsekin perin herkkänahkainen kirjailija karttaisi jo periaatteesta. Kokemuslukija kuulostaa sen sijaan positiiviselta ja järkevältä. Itsekin olisin toivonut, että joku islaminuskoinen olisi tarkistanut nuoren algerialaisen pojan näkökulmasta kirjoitetut osat omassa romaanissani. Kun Ylen toimittaja kysyi haastattelussa, miten rohkeuteni riitti kirjoittaa muslimipojan näkökulmasta, tunnustin heti, ettei se enää riittäisikään. Kirjoitin romaanin neljännesvuosisata sitten, eikä suomalainen kustannustoimittaja nähnyt siinä ongelmia vuonna 2019.
Kerään nyt vanhoja novellejani kokoelmaksi ja tarjosin yhtä vielä julkaisematonta tarinaa kirjalliselle amerikkalaiselle lehdelle. Lehti julkaisi vuosikymmeniä sitten toisen novellini pariinkin kertaan ja valitsi sen vielä vuoden parhaaksi. Tällä kertaa tarjoomukseni ei kelvannut sellaisenaan: toimituksen mielestä Meksikosta kertovan tarinan päähenkilö näki siinä muutamalla rivillä vilahtavat paikalliset liian stereotyyppisinä. Hän kuvaa esimerkiksi viidakossa Jukatanilla kohtaamaansa miestä ”pitkäksi meksikolaiseksi.” Lisäksi mies puhuu huonoa englantia, aksentilla.
Lehden toimittaja ehdotti ystävällisesti mutta opettavaisesti, että kirjoittaisin tarinan uudestaan, kunhan olisin lukenut pari hänen suosittelemaansa kirjaa siitä, miten ”muita”, eli muun kuin oman rodun tai kansallisuuden edustajia, saa nyt kuvailla. Nykyisellään tarinani kuvaus paikallisista kieli kuulemma joko päähenkilön tietämättömyydestä tai kirjoittajan ymmärtämättömyydestä.
Vastasin yhtä ystävällisesti, että novelli ajoittui erilaiseen, vuosikymmenten takaiseen aikaan ja perustui tositapahtumiin. Tarinani päähenkilö ei tiennyt ensi kertaa tapaamistaan miesoletetuista mitään. Kukaan ei esittäytynyt saati kertonut mitä pronomineja he halusivat itsestään käytettävän. Tarinan kertoja joutui siksi aluksi identifioimaan kyseisen miesoletetun muita paikalla olleita miesoletettuja suuremman pituuden ynnä paikan (Jukatan) ja puhutun kielen (espanja) perusteella. Sitä paitsi minulla on itsellänikin ei-natiivin aksentti, enkä siksi osaa pitää muidenkaan aksentteja ongelmana.
Sen sijaan, että olisin muuttanut tarinaa mielestäni epäautenttisempaan suuntaan ja laittanut juuri viidakossa tavatun tuntemattoman miesoletetun puhumaan täydellistä englantia (ja samalla tappanut ilmassa leijuvan uhan ja yhden tarinan väärinkäsityksistä), tarjosin toimittajalle toista novellia, jossa ei ollut mitään vaaraa nyt kirosanaksi käyneestä eksoottisuudesta, koska se sijoittui Suomeen.
Toimittaja ei vaivautunut vastaamaan.
Kirjailijan vapaus kirjoittaa mitä haluaa on aina ollut rajallista – ainakin jos on halunnut saada tarinansa julkaistua. Satakunta vuotta sitten D.H. Lawrencen kustannustoimittaja leikkasi tämän Poikia ja rakastajia -nimisestä romaanista sata sivua liian uskaliaina. Nyt niiden sivujen sateenkaarimateriaali komeilee ykkösenä monen amerikkalaisen kirjallisen agentin ja kustantajan toivelistalla. Se mikä myy, muuttuu ajassa, mutta kirjojen myyminen on aina ollut kustantajan elinehto.
Nykyisessä suvaitsemattomassa suvaitsevaisuuden ilmapiirissä kokemuslukijat ovat kustantamojen viimeisin yritys varmistaa, että kirja myy eikä somemyrsky tapa sitä jo painotuoreena. Valitettavasti heistä ei vain ole suojaksi sen enempää kuin sateenvarjosta kunnon hurrikaanissa. Kaikki lukijat ovat vain yksilöitä, eivätkä voi millään edustaa kaikkia saman etnisen, uskonnollisen tai vaikkapa sateenkaariryhmän ihmisiä.
Esimerkiksi amerikkalaisen kirjailijan Jeanine Cumminsin meksikolaisista maahanmuuttajista kertovaa romaania American Dirt rummutettiin etukäteen vuoden 2020 kirjatapauksena. Kuuluisat kirjailijat kehuivat sitä kannessa. New York Times kirjoitti kaksi loistavaa etukäteisarvostelua. Kun some huomasi, että kirjan kirjoittaja oli vain kevyen ruskea nainen, jonka isoäiti oli Puerto Ricosta, niin kirjailija kuin kirjakaupat saivat uhkauksia, kustantaja peruutti markkinointikierroksen ja New York Times julkaisi uuden, negatiivisemman arvostelun.
Täydellisen autenttisuuden vaatiminen kaunokirjallisuudelta on vasta parin viime vuosikymmenen ilmiö. Tarzanin kirjoittaja ei ollut koskaan edes käynyt Afrikassa eikä Mika Waltari Egyptissä. Vielä 90-luvulla amerikkalaisen valkoisen miehen kirjoittamasta geishan päiväkirjasta tuli maailmanmenestys. Nyt se ärsyttäisi osaa ihmisistä yhtä paljon kuin musta Mannerheim toisia. Eläytyminen, hyvä tarkoitus tai edes oikeat juuret eivät enää riitä.
Samalla kun kirjoilta vaaditaan monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta, näkökulma, josta saa kirjoittaa, kapenee kapenemistaan. Edes kirjailijan oikea etnisyys ei enää automaattisesti takaa autenttisuutta: jos intialainen kirjailija, kuten Salman Rushdie, on muuttanut nuorena Englantiin ja kirjoittaa englanniksi, hän ei enää ole autenttinen, vaan ratsastaa juurillaan ja ”eksotisoi” vanhaa kotimaataan tahallaan.
Vuosi sitten kolme James Bond-kirjaakin kirjoittanut englantilainen kirjailija Anthony Horowitz valitti medialle, että kokemuslukijat tappavat kirjan ja kirjailijan kiduttamalla, ”death by a thousand cuts”. (Termi viittaa vanhaan, erinomaisen epämiellyttävään kiinalaiseen kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanotapaan, jossa tuomitusta leikellään pieni siivu kerrallaan kunnes hän kuolee.)
Horowitzin kustantaja luetutti hänen viimeisen kirjansa kokemuslukijalla, koska yksi sen henkilöistä oli Amerikan alkuperäiskansojen edustaja eli intiaani. Lukija sensuroi esimerkiksi sanan scalpel, kirurgin veitsi, koska se assosioitui skalpeeraukseen. Tilalle hän suositteli neutraalia ilmaisua ”kirurginen instrumentti” (a surgical instrument.) Suositus oli täysin älytön: joku hyökkää päähenkilön kimppuun ”kirurginen instrumentti” kädessään? Sitä paitsi scalp ja scalpel sanat polveutuvat eri kantasanoista latinassa. Kirjailija ei kuitenkaan halunnut aiheuttaa kustantajalleen vaikeuksia, taikka kohdata somemyrskyä. Siksi hän korjasi kiltisti tekstinsä ja purki harmiaan vasta julkaisun jälkeen lehdille.
Vanhan sanonnan mukaan kivet ja kepit rikkovat luita, mutta sanat eivät voi haavoittaa. Nykymuodossaan sanonta väittää, että katkenneet luut kyllä parantuvat, mutta loukkaavat sanat eivät unohdu koskaan.
Loukkaavista loukkaavin sana englannin kielessä on pitkään ollut n-alkuinen rasistinen sana, joka sensuroitiin jo vuonna 1964 Agatha Christien kirjan nimestä. Sanassa on nykyisin niin paljon räjähtävää pahuutta, että pelkkä sen kuuleminen voi järkyttää kuulijaa sen verran, että sen vahingossakin lipsauttaja ansaitsee välittömät potkut, asiayhteydestä rippumatta. Niin kävi esimerkiksi New York Timesin arvostetulle ja pitkäaikaiselle reportterille, joka pakotettiin eroamaan vuonna 2021, koska hän oli erehtynyt sanomaan koko sanan ääneen vastatessaan jonkun nuoren kysymykseen kielletyistä sanoista.
Tämä tiedetään toki Suomessakin. Kustannustoimittajani sensuroi englanninkielisen n-sanan kirjastani ja varmuuden vuoksi vielä toisen m-alkuisen, joka tarkoittaa valkoisten naisten lapsia imettäneitä orjia, vaikka molempia sanoja oli käytetty repliikeissä ja rasisminvastaisessa yhteydessä. Hiljattain näin n-sanan kuitenkin sellaisenaan suomalaisessa lehdessä, vieläpä jutussa, jossa kauhisteltiin ”hirveän” ja ”järkyttävän” sanan vahingossa lipsauttanutta ulkomaista toimittajaa. Lipsumisen ymmärrän toki, koska oletamme vaistomaisesti kontekstin ja motiivin määrittelevän loukkaavuuden. Sanoille pahasti herkistyneiden mielestä kummallakaan ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kaikkien pitää ymmärtää välttää vaarallisia sanoja niin kuin maapähkinöiden syömistä lentokoneessa, siltä varalta, että koneessa on niille hengenvaarallisesti allerginen henkilö.
Siinä on tekemistä, koska jotakuta loukkaavia sanoja tulee koko ajan lisää.
Alkuvuodesta julkaistun Stanfordin yliopiston haitallisten sanojen listalla olivat pronominit he ja she sekä kymmenet muut tavalliset sanat, kuten amerikkalainen, isoisä, sokkotutkimus, vanki, uhri ja pelto. Ynnä ilmaukset, joissa käytetään sanoja valkoinen, musta, ruskea, punainen tai keltainen, kuten vaikkapa musta lammas ja valkopesu. Monikulttuurisen komitean 18 kuukautta sorvaama lista sai kuitenkin sen verran negatiivista huomiota, että se katosi nopeasti yliopiston virallisilta verkkosivuilta.
Itsetunto-uskonto yhdistettynä intersektionaaliseen feminismiin ja identiteettipolitiikkaan on johtanut Yhdysvalloissa ja Englannissa siihen, että sellaisetkin sanat kuin nainen ja äiti, woman ja mother, ovat nyt niin vaarallisia, että moni taho ei enää uskalla käyttää niitä. Ennen naisiksi kutsutut olennot saattavat olla nyt neutraalisti etukauttasynnyttäjiä (frontal birthers) tai kohdunkaulanomistajia (cervix owners) vaikkapa sairaaloiden nettisivuilla Englannissa. Tai verenvuotajia tamponimainoksissa. Joissain yhteyksissä naisesta on siksi jäljellä enää vain alaruumiin osia ja niiden toimintoja.
Samaan aikaan monet amerikkalaiset ja englantilaiset olettavat edelleen, että vagina on tuhma sana. Ja tavallista f-alkuista kirosanaa pidetään edelleen niin loukkaavana, että sen vahingossa televisiossa suustaan päästäneet pyytelevät sitä vuolaasti anteeksi. Mielenkiintoisesti Suomessa on puolestaan onnistuttu voimaantumaan omimalla vastaavia vanhoja räävejä sanoja uusiokäyttöön. Esimerkiksi Pillupäiväkirjat ovat nyt täällä tervettä seksipositiivista puhetta, koska maailmassa tarvitaan epätoivoisesti lisää varsinkin naisille nautinnollista seksiä.
Maasta ja kuulijasta riippuen yksittäisillä sanoilla on siten lähes samankaltaista tabu-voimaa kuin vaikkapa otson oikealla nimellä ammoin Suomessa. Metsän kuninkaan oikeaa nimeähän ei saanut sanoa ääneen, jottei peto raivostuisi ja lähtisi jahtaamaan sääntöjä rikkonutta kielenkäyttäjää. Siksi sen peitenimikin oli vaihdettava aina kun karhu oppi vanhan. Valitettavasti mesikämmen oli vain sen verran nopea oppija, että suomen kielessä on laskettu olevan yli 200 nallea tarkoittavaa ilmausta.
Tarinan opetus: esi-isiemme perusongelma oli, että he metsästivät ja söivät pyhänä pitämäänsä petoeläintä. Karhusta ei tullut hunajaa halajavaa pehmonallea, vaikka nimi vaihtui. Uudet sanat onnistuivat vain luomaan vaarallisen illuusion suojassa ja turvassa olosta. Nykyisten tabu-sanojen korvaaminen kiertoilmauksilla ei sekään vähennä rasismia tai eriarvoisuutta. Kiertoilmaukset omivat vanhojen sanojen haavoittavuutta, kunnes ne on puolestaan korvattava uusilla ilmauksilla. Tästä on jo runsaasti kokemusta niin rotuun kuin mielenterveyteen liittyvistä sanoista monessa kielessä.
Yhdysvalloissa monet näkevät nykyisen cancel-kulttuurin ja sanavapauden rajoitusaallon suorana seurauksena Kaliforniasta alkunsa saaneesta, uskonkappaleeksi paisuneesta ja sittemmin vääräksi osoittautuneesta teoriasta, joka väitti huonon itsetunnon olevan kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien pohjimmainen syy. Parikin amerikkalaista sukupolvea kasvatettiin uskomaan synnyinlahjana saamaansa erinomaisuuteen, jonka eteen ei tarvinnut ponnistella. Näiden nyt aikuisiksi kasvaneiden, lumihiutalesukupolviksikin kutsuttujen nuorten itsetunto on joidenkin tutkimusten mukaan jopa narsistisen korkealla. Sen sijaan kykyä kestää eriäviä mielipiteitä tai selvitä vastoinkäymisistä uupuu.
Allergiaa parannetaan nykyisin siedätyshoidoilla – allergioista kärsivät altistetaan pienille annoksille oireita aiheuttavia aineita, kunnes heidän elimistönsä ei enää reagoi niihin ylikierroksilla.
Kirjailijana voi vain toivoa, että sama metodi toimisi myös hengenvaarallisiin sana-allergioihin.
Joitain viitteitä karaistumisesta on jo näkyvissä: itsetunnon sijaan Amerikassa rummutetaan nyt uutta onneen ja menestykseen johtavaa ja self-help kirjojen avulla helposti kehitettävää luonteenpiirrettä: grit. Alun perin sana tarkoitti jotain karkeaa, kuten soraa tai hiekkaa. Psykologisena terminä se merkitsee pitkäjänteisyyttä ja sitkeyttä, plus kantasanansa perintönä vielä tietynlaista rosoisuutta, ja rohkeutta.
Sanalla sanoen suomalaista sisua.
Kun Sisu on jo vallannut Amerikan elokuvana, sopii toivoa, että sen vaikutus leviää myös kustannusmaailmaan. Ainakin sen verran, että se heittää vähän hiekkaa ylikierroksilla käyvän sensuurin rattaisiin.
Siviilirohkeus voi loppujen lopuksi kannattaa: somemyrskystä huolimatta American Dirt -romaania myytiin yli kolme miljoona kappaletta ja se käännettiin 37 kielelle.
