Venäjään erikoistunut brittiläinen tietokirjailija ja toimittaja Peter Pomerantsev analysoi The Guardianissa Venäjän tuhoamisvimmaa. Pomerantsev on itse syntyjään venäjänkielinen kiovanjuutalainen.
– Venäläisen ”sotilastaktiikan” kuoren alta tulee näkyviin tylsän typerä itseisarvoinen tuhoaminen. Kreml ei kykene mitään luomaa, joten jäljelle jää ainoastaan tuhoaminen.
Venäjän käymissä sodissa ”järjettömyys vaikuttaa olevan järkevää”.
– Butšan satunnaisten joukkoteloitusten, Mariupolin synnytyssairaalan pommitusten, Donbasin kokonaisten kaupunkien hävittämisen, lasten kidutuskammioiden ja ihmisten talvella hengiltä jäädyttämiseen tähdänneiden ohjusiskujen jälkeen on meillä edessämme tuhotun Kahovkan padon läpi työntyneen valtavan Dnepr-joen jättämä apokalyptinen näkymä.
Pomerantsev huomauttaa, että joillain länsimaalaisilla on vaikea ymmärtää, ettei Venäjälle ole ongelma tuhota itseään tai omiaan.
– Yksi vähiten totuudenmukaisista Venäjää koskevista lainauksista on Winston Churchillin väite, että maa on ”arvoituksen sisällä oleva salaisuuteen kääritty ongelma, jonka ratkaisemiseksi ehkä on olemassa avain. Tämä avain on Venäjän kansallinen etu.” Tämä kuulostaa siltä kuin Venäjää johtaisi jokin rationaalisen valinnan teoria, vaikka vuosisata toisensa perään osoittaa päinvastaista.
”Rikos ilman rangaistusta ja rangaistus ilman rikosta”
Pomerantsevin mielestä osuvimmin venäläisen taipumuksen tuhota itseä ja muita on kiteyttänyt ukrainalainen kirjallisuuskriitikko Tetjana Ogarkova, joka on kutsunut Venäjää kulttuuriksi, jossa ”rikosta ei seuraa rangaistus, mutta ilman rikosta saa rangaistuksen”.
Venäjän historiassa väkivalta on ollut mielivaltaista ja usein syytön on tullut rangaistuksi. Ogarkova on pohtinut filosofimiehensä Volodymyr Jermolenkon kanssa, että esimerkiksi Adolf Hitlerin Saksassa uhriksi joutuivat ”ei-arjalaiset” ja kommunistit, kun taas Josif Stalinin Neuvostoliitossa kuka tahansa saattoi milloin tahansa joutua terrorin uhriksi.
– Sattumanvarainen väkivalta kulkee kautta Venäjän historian. Seuraten sitä, kuinka Vladimir Putinin Venäjä on jatkuvasti muuttanut perustelujaan Ukrainaan hyökkäämiselle – aina ”denatsifikaatiosta” ja ”historiallisten maiden palauttamisen” kautta ”Naton laajentumiseen” – Ogarkova ja Jermolenko ovat tulleet siihen tulokseen, että tärkeintä itsessään on äärimmäisen brutaali maahantunkeutuminen: sotarikokset ovat asian ydin.
Tämä kumpuaa siitä, ettei Venäjällä ole tarjota mitään hyvää muille, joten se haluaa vetää muut mukanaan suohon. Vaikka Venäjä väittää olevansa länsimaiden vastapaino ja maailmanpoliittinen ”napa”, ei se ole onnistunut tarjoamaan houkuttelevaa esimerkkiä muille.
– Joten sillä ei ole jäljellä enää mitään muuta keinoa kuin vetää muut mukanaan syvyyksiinsä. ”Kuinka te kehtaatte elää näin [hyvin?]” kysyi venäläissotilaiden talon seinään jättämä katkera graffiti Butšassa. ”Mitä mieltä on maailmassa ilman Venäjää?”, valittaa Putin. Kahovkan padon tuhoamisen jälkeen kenraali sanoi suositun venäläisen puheohjelman täpötäyden yleisön edessä: “Meidän tulisi räjäyttää Kiovan tekojärven pato myös”. “Miksi?” kysyi juontaja. “Näyttääksemme heille.”
Venäläinen kuolemankaipuu
Vastaavasti Venäjä ei välitä omiensakaan hengistä. Venäläiset ovat kaatuneet merkityksettömästi Donbasin lihamyllyissä. Kaatuneiden ruumiit jätetään makaamaan taistelukentille eikä heidän omaisensa saa tietää, jottei valtion tarvitsisi maksaa korvauksia.
– Televisiossa juontajat ylistävät, kuinka ”kukaan ei osaa kuolla kuten me”. Samaan aikaan venäläisten miehittämän Dneprin rannan kyläläiset hylätään oman onnensa nojaan. Venäjän ”vapauttamiseksi” tuleminen tarkoittaa liitetyksi tulemista sen nöyryytyksen imperiumiin.
Pomerantsev huomauttaa, että jo ennen ensimmäistä maailmansotaa psykoanalyytikot huomasivat venäläisen kulttuurin viehtymyksen ja kaipuun kuolemaan. Se vaikuttaa myös nyt.
– Kuoleman janoaminen kumpuaa halusta päästää irti vastuusta, yksilöllisyyden taakasta, valinnoista ja vapaudesta – palata takaisin epäorgaaniseksi ainekseksi. Yksinkertaisesti luovuttaa. Tällainen unholaan vaipuminen on erittäin houkutteleva Venäjän kaltaisessa kulttuurissa, jossa tulee vältellä synkän menneisyyden kohtaamista monimutkaisine syyllisyyden ja vastuun kiemuroineen.
Venäjä pyrkii alistamaan muut valtavalla tuhollaan
Pomerantsevin mukaan tällä ”äärimmäisellä väkivallalla, raamatulliset mittasuhteet saavuttavalla tuhollaan Venäjä lähettää Ukrainalle ja tämän liittolaisille viestin: antautukaa meidän suunnattomuudellemme, luopukaa kamppailustanne.”
Näin Venäjä kiristää Ukrainaa ja sen liittolaisia. Tarkoitus on osoittaa, että Venäjän suunnattomuudelle tulee antautua.
– Huolimatta kaikista Venäjän sotilaallisista tappioista ja yhteiskunnallisista heikkouksista huolimatta tämä propagandakeino näyttää vielä toimivan.
Pomerantsev pohtii, onko maailma antautumassa tämän venäläisen uhkapelin edessä. Hän huomauttaa, että länsimaiden reaktio padon räjäytykseen on ollut oudon vaisua.
– Ukrainalaiset ovat aloittaneet merkittävät pelastustoimensa käytännössä yksin samalla, kun Venäjä jatkaa puoliksi uponneiden kaupunkien pommittamista. Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyi on ollut hämillään kansainvälisten järjestöjen, kuten YK:n ja Punaisen ristin tarjoamasta ”nolla-avusta”.
