Venäjän valtionmedia Russia Today (RT) yritti ostaa Suomesta kokonaisen radiokanavan. Ensin Järviradio sai yhteydenoton, jossa haluttiin ostaa ohjelma-aikaa, sitten RT kertoi haluavansa ostaa koko kanavan. Ei olisi euroista kiinni, muistelee Järviradion omistaja, taloustirehtööri Markku Mäenpää uutuuskirjassa.
Kauppa tyssäsi viestintävirastoon eli nykyiseen Traficomiin, ja suojelupoliisikin asiasta kyseli. Vuosi oli 2014. Samana vuonna Venäjä oli vallannut Krimin ja perustanut kymmeniin eri maihin Sputnik-brändin alle propagandasivustoja, jotka esittivät olevansa uutistoimisto.
Mutta radiot kiinnostivat edelleen, joten Venäjä yritti uudestaan. Loppuvuodesta 2015 Love FM -niminen tamperelaiskanava tuli saaneeksi neljän vuoden toimiluvan paikallisradiotoimintaan. Kanava lähetti tanssimusiikkia ja uutisina Kremlin propagandaan suomeksi.
Toimilupa oli haettu oudon amerikkalaismiehen nimissä, ja sitten kustantaja ja dosentti, Kremlin politiikan hanakkana äänitorvena tunnettu Johan Bäckman halusikin ostaa kanavan. Mutta media oli jo herännyt asiaan, ja viestintävirasto sai suojelupoliisilta lausunnon. Sen perusteella virasto jätti Johan Bäckmanin ostoaikeen hyväksymättä.
Bäckman tosin jatkoi radiokaupoissa auttaneen porukan kanssa perustamaan yhdistyksen, jonka naamioi sananvapautta edistäneeksi toimittajayhdistykseksi. Seuraavana päivänä toimittajayhdistyksen perustamisesta Bäckman rekisteröi vielä silloin perusteilla olevaa Hybridiuhkien torjuntakeskusta apinoivan yhdistyksenkin.
Tämä ”hybridiyhdistys” joutui viranomaisten valppauden takia hiukan muuttamaan nimeään, mutta se ei estänyt yhdistystä ja Johan Bäckmania tuottamaan Suomeen esiintyjäksi radikaalin panslavismin edustajaa Alexander Duginia. Dugin puhui Helsingissä samana päivänä, kun varsinainen Hybridiuhkien torjuntakeskus vietti avajaisiaan. Yrittipä Bäckman vielä erehdyttää ulkomaisia lähetystöjäkin osallistumaan omaan tilaisuuteensa lähettämällä edustustoille varsin epämääräisiksi kuvailtuja kutsuja.
Näitä vaiheita kertaavat uutuuskirjassaan Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista (Docendo, 2024) Markku Mantila ja Jouni Mölsä. Mantila on entinen diplomaatti ja valtioneuvoston viestintäjohtaja ja nykyinen Ilkka-Pohjalaisen päätoimittaja. Mölsä on entinen journalisti, ulkoministeriön ja presidentinkanslian viestintäjohtaja sekä nykyinen viestintäkonsultti.
Kirja kertoo informaatiovaikuttamisesta, tiedustelusta ja siitä, miten tekijöidensä ollessa valtion nokkimisjärjestyksen kärkipaikoilla Suomi heräsi Venäjän vihamieliseen toimintaan ja opetteli torjumaan sitä. Teos on kansantajuinen kurkitus vallan saleihin, jossa Mantila ja Mölsä kärsivällisesti mutta välillä kuin kivirekeä kiskoen esimerkiksi tilasivat ministeriöiden viestintäväelle koulutusta informaatiovaikuttamista vastaan Yhdysvalloista ja perustivat viestintäjohtajista ”infosodan torjuntanyrkkinä” toimineen verkoston.
Kansantajuisia, joskin vähän ylätasoisia selityksiä ja esimerkkejä sisältävä teos on oiva muistutus siitä, miten Suomi oli hereillä jo ennen kuin Venäjä käynnisti täysimittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan talvella 2022. Siltä pohjalta oli hyvä ponnistaa kiireesti kohti Nato-jäsenyyttä.
Kirjoittajien mielestä onnistumisen avaimet ovat olleet tutusti suomalainen yleissivistys, sananvapaus ja kansalaisten medialukutaito. Mutta tähän hyvään ei kannata kuitenkaan tuudittautua, sillä informaatiovaikuttamisen pelikenttä kehittyy ja muuttuu jatkuvasti. Opittavaakin on.
Ukraina esimerkiksi on onnistunut häikäisevällä tavalla käyttämään hyväkseen huumoria valtiollisessa viestinnässään. Kirjoittajat käyttävät esimerkkinä Ukrainan puolustusministeriön Twitter-viestejä, joissa on vitsailtu jopa siitä miten länttä on jännittänyt lahjoittaa tankkeja Ukrainaan.
Ukraina näyttää onnistuneen perusteellisesti selättämään ’byrokratian viraalisuusparadoksin’, jossa hallituksen viestintä perinteisesti on koukeroista, kömpelöä tai yksinkertaisesti tylsää jaettavaksi suurille massoille. … Huulenheitossa on riskinsä, etenkin jos tavoitteena on saada huulenheiton kohteet lahjoittamaan miljarditolkulla aseita, ammuksia ja sotamateriaalia. Toistaiseksi tapa on kuitenkin näyttänyt toimivan.
Palataan vielä hetkeksi vuosien taakse ja Venäjän perustamaan propagandamedia Sputnikiin. Se yritti vuonna 2015 perustaa oman toimituksen Suomeenkin, ja järjesteli Virossa hyvin tunnetun Venäjä-mielisen operaattorin kautta eräälle suomalaiselle rekrytointitilaisuuden. Toimitusta kaavailtiin Helsingin Lönnrotinkadulle, ja rahasta ei olisi pulaa.
Samaan aikaan valistuneet kansalaiset olivat jo varanneet käyttöönsä Sputnikiin viittaavia verkkosivuja ja sosiaalisen median tunnuksia. Sputnik syntyi, mutta aivan toisenlaisena. Tämä Sputnik jakoi kieli poskessa tehtyä, pistävää parodiaa Venäjän propagandasta, presidentti Vladimir Putinista ja neuvostohenkisestä todellisuudesta.
Huumori saattaa olla keino pitää kotirintama yhtenäisenä ja sotaväsymystä loitolla. Jos niin tapahtuu, huumori on verraton ja kohtuuhintainen ase säälimätöntä hyökkääjää vastaan, myöntävät kirjan kirjoittajat.
Tässä kansalaisyhteiskunnan tiedetään onnistuneen jo vuonna 2015, vaikka kirja ei asiaa sivuakaan. Venäjän valtion Sputnik ei perustanut toimitusta Helsinkiin. Myös Sputnikin vähäisiksi jääneet, käännöskoneilta haisseet propagandayritykset jäivät tyngiksi ja loppuivat melko pian. Sosiaalisessa mediassa pila-Sputnik sen sijaan jatkoi elämää vielä Venäjän käynnistettyä täysimittaisen hyökkäyksenkin. Faktantarkastussivustot joutuivat teroittamaan, että vaikka Sputnik niin esitti, ei ukrainalainen maanviljelijä ihan oikeasti varastanut Sojuz-avaruusrakettia. Mutta kotirintamaa nauratti.
