Toimittaja Petri Sarasteen isä Kauko Saraste ei koskaan puhunut mitään sotavuosiensa kokemuksista. Siksi oli yllätys, kun Kaukon kuoleman jälkeen vuonna 1996 ilmeni, että hän oli kirjoittanut muistelmansa oloistaan Neuvostoliiton sotavankileireillä vuonna 1944.
Muistelmien pohjalta Petri Saraste kirjoitti isänsä kokemuksiin perustuvan teoksen. Yksi syy kirjan kirjoittamiseen oli myös Petrin omat kokemukset Ukrainan sodan kirjeenvaihtajana.
Rovaniemeltä kotoisin ollut Kauko Saraste määrättiin palvelukseen tammikuussa 1942 ja hän palveli parin vuoden ajan Maaselässä ja Sallassa. Sarasteen pataljoona siirrettiin Sallasta Karjalankannakselle 13. kesäkuuta 1944 keskelle kiivaimpia taisteluja.
Korpraali Saraste toimi konepistoolimiehenä ja Uudenkirkon Peippolassa tapahtuneessa taistelussa hänen yksikkönsä joutui erilleen muista. Miehet harhailivat toista viikkoa linjojen takana, kunnes 29. kesäkuuta heidät otettiin vangeiksi.
Leiriltä toiselle
Saraste ehti olla kaikkiaan kolmella sotavangeille tarkoitetulla leirillä. Ensimmäinen sijoituspaikka oli lähellä Leningradia, jossa oli sotavankien vastaanottopiste. Suomalaisten sotavankien kuulustelijat olivat yleensä suomen kielen taitoisia, karjalaisia tai inkeriläisiä. Saraste kertoi vain nimensä ja joukko-osastonsa, hänellähän ei voinut edes olla tietoja suomalaisjoukkojen liikkeistä.
Kuulustelujen jälkeen vankikorsuun tulivat vartijat, jotka ottivat kaikki paremmalta vaikuttaneet varusteet. Saraste menetti muun muassa silmälasinsa ja saappaansa. Tilalle tulivat pienehköt puolikengät, kopurat.
Leirille oli sijoitettu suomalaisten lisäksi paljon haavoittuneita saksalaisia ja saksan kielen osaamisensa ansiosta Saraste pääsi sairaalan tulkiksi. Heinäkuussa 1944 Saraste siirrettiin Volosovon leirille, joka sijaitsi Inkerinmaalla Leningradista lounaaseen. Tälläkin leirillä Saraste sai jatkaa työtään tulkkina, joten elinolosuhteet olivat verraten hyvät. Hän sai jopa käydä saksalaisten upseerien parakissa juttelemassa ja pelaamassa shakkia. Leirillä tarkasta ajankulusta ei ollut mitään käsitystä, mutta viilenevän ilman perusteella syksy oli tulossa.
Lokakuussa 1944 Saraste siirrettiin jälleen uudelle leirille, nyt kyseessä oli Tšerepovets, joka sijaitsi noin 600 kilometriä Moskovasta pohjoiseen. Leiri oli perustettu kesäkuussa 1942 ja alun perin se oli tarkoitettu 10 000 vangille. Itse asiassa kaikki suomalaiset sotavangit sijoitettiin jossakin vaiheessa Tšerepovetsiin. Enimmillään siellä oli noin 1 800 suomalaisvankia.
Olot poikkesivat radikaalisti aiemmista leireistä. Parakeissa oli valtavat määrät luteita, joita yritettiin torjua muun muassa kloorilla, mutta laihoin tuloksin. Tällä leirillä Sarasteen tulkkausta ei enää tarvittu, joten hän joutui muiden tavoin ulkotöihin. Fyysinen työ jäätävässä viimassa oli raskasta ja Sarasteen kunto heikkeni. Kaiken lisäksi hän sai todella ikävän syyhyn. Raapimisen takia iho tulehtui ja kaikkialla oli kivuliaita rakkuloita.
Värväysyritys
Leirillä suomalaisvangeille korostettiin toistuvasti, että Suomi oli ryhtynyt sotaan Neuvostoliittoa vastaan Saksan puolella. Lisäksi vankeja yritettiin värvätä Neuvostoliiton puolelle. Myös Saraste kutsuttiin Tšerepovetsin leirin komentajan toimistoon, jossa hänelle tarjottiin vodkaa ja leipää. Tämän jälkeen vangille esitettiin ehdotus, että hän toimisi vapautumisensa jälkeen yhteistyössä neuvostoliittolaisten kanssa.
Saraste suostui, koska hän oli erittäin heikossa kunnossa ja pelkäsi kielteisen vastauksen johtavan siirtoon vielä heikompiin olosuhteisiin. Lisäksi Saraste jo suunnitteli, miten hän Suomessa keksisi keinon päästä eroon tehtävästä.
Erikoista oli, että Sarasteelle annettiin vain ohje kertoa Neuvostoliitolle epäedullisista tapahtumista, mitään tarkempia määräyksiä tai aikatauluja ei annettu. Myöhemmin Suomessa tapahtuma oli mielessä etenkin painajaisissa, mutta itänaapurit eivät koskaan ottaneet mitään yhteyttä.
Saraste itse epäili, että tulkki näki hänen lävitseen ja kertoi eteenpäin, ettei miehestä olisi vakoojaksi. Päätelmää tukee, että sotavankileirien johto toimitti kaikki tiedot potentiaalisista vangeista muille viranomaisille. Valitut siirrettiin Moskovaan saamaan lisäkoulutusta.
Kotiinpaluu
Joulukuussa 1944 suomalaisvangeille tuli ilmoitus valmistautua siirtymään parakkeihin, joista siirryttiin juniin kohti Suomea. Vankijoukon laahustaminen oli melkoinen näky, tien varrella kyykki punaripulitautisia vankeja ja täysin uupuneet miehet tukivat toinen toisiaan. Saraste itse oli aivan tajunnan rajamailla, onneksi mitään terveystarkastusta ei pidetty ja hän selviytyi lähtijöiden joukkoon.
Sarasteella ei ollut mitään muistikuvia junaan siirtymisestä, mutta hän heräsi Suomen puolella. Mies painoi enää 38 kiloa ja hänet siirrettiin saman tien Hangon karanteenisairaalaan. Ihossa olevien märkäpaiseiden lisäksi hänen todettiin sairastavan kurkkumätää ja lavantautia. Kaikkiaan toipuminen kesti kolme kuukautta.
Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus. 237 sivua. Kustannusosakeyhtiö Otava.
