Ihmisoikeusaktivistien pyörittämä ”Kulje metsän läpi”-projekti on auttanut tuhansia venäläisiä sotilaita pakenemaan rintamalta. Yksi heistä on virolaisen uutissivusto Delfin haastattelema Oleg.
Hän on ammatiltaan tv-toimittaja, joka lähetettiin hyökkäyssodan alussa rintamalle tekemään videotarinoita. Ensimmäisen työmatkan jälkeen hän otti lopputilin ja joutui niin sanotulle mustalle listalle, jolloin mikään venäläinen julkaisu ei enää tarjonnut töitä.
Oleg etsi vuoden ajan töitä, kunnes tuntematon henkilö puolustusministeriöstä otti yhteyttä ja tarjosi tehtävää ministeriön lehdistöosastolta. Työtehtävänä oli kuvata virallisia tapahtumia Moskovassa, mutta yhteyshenkilön mukaan miehen pitää kuitenkin allekirjoittaa sotilassopimus.
Rahapulan ja velkojen masentama Oleg päätti suostua. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen ministeriön yhteyshenkilö katosi ja toimittaja löysi itsensä rintamalta.
– Täsmälleen kaksi viikkoa myöhemmin olin jo Luhanskin kansantasavallassa. Siellä meidät, jotka emme tienneet mistään mitään ja emme ole ennen palvelleet, pakotettiin ensin kaivamaan juoksuhautoja. Kaivoimme kaksi tai kolme viikkoa, kunnes eräänä sunnuntaina he ottivat meidät pois töistä, asettivat riviin ja lähettivät suoraan rintamalle, Oleg kertoo Delfille.
Täysin kokemattomille miehille näytettiin, miten aseella ammutaan ja miten sitä huolletaan. Ampumaradalla Oleg kävi kahdesti.
– Kävi kuitenkin ilmi, että hyödyllisin valmistautuminen oli juoksuhautojen kaivamisen taito, koska ei siellä ole käyttöä rynnäkkökiväärille. Tärkeintä oli kaivaa syvä kuoppa ja istua siinä. Olimme kivääripataljoonassa ja istuimme puolustusasemilla. Jotkut niistä oli valloitettu ennen tuloamme, jotkut rakensimme itse. Kaivamistaidosta oli hyötyä, ampumataidosta ei, hän kertoo.
Rintamalla hän kohtasi sodan kauhut.
– Meillä ei ollut koulutusta, emme tienneet mitään taistelutaktiikoista tai mistään. Monet olivat yli 50-vuotiaita, puolet ryhmästäni ei ollut aiemmin palvellut armeijassa. Siellä oli miehiä, joiden jalat olivat halvaantuneet pelosta, Oleg kertoo.
Suurimman osan varusteitaan sotilaat joutuivat hankkimaan itse. Rintamalla Oleg esimerkiksi löysi Ukrainan joukoilta sinne jääneen luotiliivin.
Rintamalla oli selvittävä ilman kokemusta ja asianmukaisia varusteita, kun Ukrainan droonit, tykistö ja kranaatit jauhoivat juoksuhautoja kaivavia venäläissotilaita kuoliaiksi. Venäläiskomentajat eivät Olegin mukaan olleet lainkaan kiinnostuneita miestappioista.
Yhtenä yönä Olegin joukkueesta kuoli jopa 300 sotilasta.
– Pataljoonan komentaja tuli meitä vastaan ja kuulimme hänen radiostaan, kun komentaja sanoi hänelle, että ”lähetä ne karjat takaisin”, hän muistelee kauhujen yötä.
Olegin mukaan heitä kohdeltiin kuin teurastettavaa karjaa.
– Sain selvän vaikutelman, että rykmentin johto halusi saavuttaa tietyn prosenttiosuuden tappioista, jotta he voisivat vetäytyä. Jos tehtävää ei suoriteta, Venäjän armeija ei saa vetäytyä ilman tappioita. Tappiomme mahdollistivat sen, hän kertoo.
– Palvelimme muuten panssarijoukoissa, mutta en varsinaisesti ikinä nähnyt panssarivaunuja. He säälivät tankkeja, mutta eivät ihmisiä, joita on aina enemmän.
Tappioita hänen mukaansa paikattiin rintamalle värvätyillä vangeilla, joita uhrattiin armottomasti ja työnnettiin aaltomaisesti kohti ukrainalaisia.
Kuin ihmeen kaupalla Oleg pääsi pakenemaan rintamalta. Ensin hänet lähetettiin niskuroinnin takia uudelleenkoulutusleirille ja sieltä Krimille muiden taisteluista kieltäytyneiden kanssa. Pakenemistaan hän ei halua avata sen enempää.
– En puhu siitä. En halua paljastaa salaisuuksia, jotta seuraavat kaverit eivät jää kiinni, hän viittaa rintamakarkuruutta pohtiviin.
– Satuin lähtemään silloin, kun Venäjän federaatiossa oli presidentinvaalit. Ja tajusin, ettei poliisilla, rajavartiostolla ja FSB:llä ole nyt aikaa minulle, hän kuitenkin paljastaa.
