Suomen talouden menestys eli niin sanottu ”track record” on huono. Reaalinen bruttokansantuote asukasta kohden on 17 vuoden takaisella tasolla. Julkinen talous on ollut alijäämäinen jokseenkin yhtä kauan. Poikkeuksena tästä on työeläkejärjestelmämme, joka on kansainvälisten arvioiden mukaan kelpo kunnossa. Julkinen velka kasvaa nopeasti ja väestön ikääntyminen yhdessä kehnon syntyvyyden kanssa pienentää työvoimaamme, heikentää talouden kasvukykyä ja lisää julkisia menoja. Valtion luottoluokituksen lasku häämöttää. Valtionvelan paisuviin korkomenoihin uppoaville miljardeille olisi parempaa käyttöä kotimaassa.
Korkeasti koulutettujen osuus nuorissa ikäluokissa oli 2000-luvun alussa maailman kärkeä, mutta nyt alle OECD:n keskiarvon. Oppimistulosten jyrkkä lasku on kiskaissut suomalaiset nuoret maailman kärjestä OECD:n keskikastiin. Toteutunut tilanne on jotain ihan muuta kuin tavoiteltu.
Tulevaisuuden työllisyys ja talouskasvu nojaavat yhä enemmän osaamiseen. Suomi tarvitsee paljon nykyistä enemmän koulutettua työvoimaa, sekä kotimaista että ulkomaista. Muuten tavoite nostaa TKI-panostusten BKT-osuus 4 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä jää saavuttamatta, samaten tuottavuuden ja talouskasvun vauhdittaminen.
Kun näin moni perusasia on huonolla tolalla, yleensä aletaan miettiä, toimiiko järjestelmä kunnolla ja onko rakenteissa vikoja, jotka odottavat korjaamista. Yksi tärkeä talouden lohko, joka on toistaiseksi välttynyt isolta uudistukselta, on Suomen verojärjestelmä. Koko verojärjestelmän toimivuutta pitäisi kuitenkin aika ajoin arvioida uudelleen. Pienet muutokset ja korjaukset silloin tällöin eivät takaa, että järjestelmä säilyy kokonaisuutena toimintakuntoisena. Eikä sitä tee hallituskausittain vaihteleva finanssipolitiikkakaan.
Kun Martti Hetemäen johtama työryhmä lähes 15 vuotta sitten pohti perusteellisesti Suomen verojärjestelmän muutostarpeita, huolenaiheet olivat pitkälti ihan samoja kuin nyt. Väestö ikääntyy, huoltosuhde heikkenee, talouskasvu ja tuottavuuden nousu nojaavat vahvemmin osaamiseen ja aineettomaan pääomaan ja kestävä kehitys on entistä tärkeämpää. Työryhmän vuonna 2010 esittämiä ajatuksia on siitä huolimatta toteutettu valikoidusti.
Työryhmän loppuraportti vuodelta 2010 toteaa, että hyvinvointivaltion rahoituksen näkökulmasta on olennaista tavoitella mahdollisimman korkeaa työllisyyttä ja vahvaa tuottavuuden kehitystä. Niinpä verotuksen rakenteen pitäisi tukea mahdollisimman paljon työn tekemistä ja talouden kasvua. Haitallisin vaikutus talouskasvuun on ansiotuloverotuksella ja yhteisöverolla. Työryhmä esitti, että ylin rajaveroaste alennetaan noin 50 prosenttiin ja verotuksen painopistettä siirretään hieman työn verotuksesta kulutuksen verotukseen sekä yhteisöverotuksesta henkilötason pääomatuloverotukseen.
Hallituksilla on yleensä ollut tapana tyytyä vain ”hienosäätämään” ansiotuloverotuksen parametrejä. Tahto kehittää verotusta Hetemäen työryhmän ajatusten pohjalta on puuttunut. Vuoden 2010 jälkeen palkkaverotus on keventynyt keskivertoa matalammilla palkoilla, mutta vastaavasti kiristynyt entisestään hyvin koulutettujen työntekijöiden tulotasoilla.
Palkkaverotuksen suurin ongelma, kireä progressio, tuhoaa kannustavuuden. Varsin tavallisilla palkkatasoilla suurempi osa palkankorotuksesta tai lisäansioista menee veroihin. Jo noin 3 000 euron kuukausipalkalla rajaveroaste on lähes 49 prosenttia. Se ylittää 50 prosenttia 4 600 euron kuukausiansioilla ja nousee noin 57 prosenttiin, kun kuukausiansio on keskimäärin noin 8 000 euroa. Kun lisäpalkka hyödyttää enemmän yhteiskuntaa kuin itseä, työn tuottavuutta ja kasvua on hyvin vaikea edistää taloudellisilla kannustimilla. Siksi Akava tavoittelee työn verotuksen järjestelmällistä keventämistä vähitellen kaikissa tuloluokissa niin, että korkein veroaste putoaa 50 prosenttiin.
Ansiotuloverotuksen alentaminen lisää talouden aktiviteettia ja nostaa työllisyyttä, mutta ei kykene rahoittamaan kokonaan itseään. Verokertymän paikkaaminen vaatii muiden verojen korotuksia, ensisijaisesti ympäristö- ja haittaverojen korotuksia.
Yritysverotuksessa asiat ovat päällisin puolin hyvin. Kasvun edellytysten näkökulmasta on keskeistä, että yritysverotus ei ole kireämpää kuin tärkeimmissä kilpailijamaissa. Suomen 20 prosentin yhteisöverokanta on neljä prosenttiyksikköä matalampi kuin vanhoissa EU-maissa keskimäärin. Valtioiden kilpailu investoinneista aggressiivisella yhteisöveropolitiikalla ei ole Suomen kannalta toivottavaa.
Akava ehdottaa, että Suomen verojärjestelmän toimivuus arvioidaan kokonaisuutena uudelleen. Maan hallitus voisi käynnistää verotuksen kokonaisuudistuksen, jolla verojärjestelmä päivitetään tulevan vuosikymmenen tarpeisiin. Uudistuksen suuntaviivojen valmistelu voitaisiin aloittaa keväällä puoliväliriihen yhteydessä. Mittava uudistus tuskin onnistuu yhdessä hallituskaudessa ja edellyttää laajaa, parlamentaarista tarkastelua.
