Kesän kääntyessä syksyksi neuvottelut uusista työ- ja virkaehtosopimuksista käynnistyvät. Ei liene mikään uutinen se, että edessä ovat jälleen kerran vaikeat neuvottelut. Erityiseksi haasteeksi noussee se, että palkansaajapuoli hakee palkankorotusten lisäksi kompensaatiota hallituksen toteuttamiin työlainsäädännön heikennyksiin.
Palkankorotustavoitteet tullaan todennäköisesti asettamaan siten, että ne lisäävät viime vuosina menetettyä ostovoimaa. Se on jäänyt Ukrainan sodan aiheuttaman inflaatiopiikin jalkoihin. Suomessa työn hintakilpailukyky on edelleen varsin hyvä, ja työntekijöiden palkkakehitys on ollut turhankin maltillista, jos sitä verrataan euroalueen kehitykseen.
Hallituksen toteuttamat työlainsäädännön heikennykset ovatkin sitten oma lukunsa. Niitä pyritään kompensoimaan muun muassa työntekijän irtisanomissuojaa ja muutosturvaa parantamalla.
Pääministeri Petteri Orpon (kok.) hallitus on istunut reilun vuoden. Tänä aikana hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen väliset suhteet ovat pahasti tulehtuneet. Ensi töikseen hallitus hylkäsi neuvotteluun ja sopimiseen perustavan toimintatavan ja on ajanut hallitusohjelmaan kirjattuja työlainsäädännön ja sosiaaliturvan heikennyksiä härkäpäisesti. Ammattiyhdistysliikettä on kyllä kuultu, mutta sitä ei ole kuunneltu.
Hallituksen tavoitetta valtion talouden tasapainottamiseksi ja työllisyyden lisäämiseksi on tehty ideologiselta pohjalta lähinnä työelämän lainsäädäntöä heikentämällä ja sosiaaliturvaa leikkaamalla. Päätökset toteuttavat elinkeinoelämää ja työnantajia lähellä olevien järjestöjen toiveita ja tavoitteita. Hallituksen politiikka näyttää olevan, että otetaan yhteiskunnan heikoimmilta ja annetaan hyvin toimeentulevien ja varakkaiden olla rauhassa.
Tässä kimurantissa tilanteessa maan hallituksen kannattaisi harkita hankkeitaan, jotka luovat lisää paineita ennestään hyvin jännittyneille työmarkkinoille. Alkajaisiksi hallituksen olisi viisasta luopua vientivetoiseen työmarkkinamalliin liittyvästä lainsäädännöstä.
Työmarkkinamallin on perustuttava osapuolten keskinäiseen yhteisymmärrykseen ja sopimiseen. Jos vientimallin valmistelu etenee, työmarkkinarauhasta on turha haaveilla tällä tai seuraavillakaan kierroksilla.
Työrauhan turvaamisen ohella vientimallista luopumiseen on muitakin järkiperusteluita. Malli ei esimerkiksi huomioi sopimusalakohtaisia eroja ja tarpeita ja sillä olisi kielteinen vaikutus palkkatasa-arvon edistämiseen.
Naisvaltaisen julkisen sektorin suunnalta onkin jo kuultu viestejä, joiden perusteella ensi vuoden kunta- ja aluevaaleista näyttää muodostuvan palkkavaalit. Vientimalli olisi vahva askel työmarkkina-asioiden politisoitumisen suuntaan – ja se suunta on väärä. Tämän luulisi soittavan hälytyskelloja etenkin pääministeripuolueessa, koska huonoja kokemuksia palkkavaaleista vajaan parinkymmenen vuoden takaa heillä jo on.
