Euroopan ihmisoikeusistuimen entinen tuomari Pauliine Koskelo on ottanut kantaa eduskunnassa paraikaa käsittelyssä olevaan rajaturvallisuuslakiin.
Koskelo oikoo asiantuntijalausunnossaan julkisuudessa esiintyneitä käsityksiä siitä, että turvapaikkaoikeus ja palautuskielto olisi kirjattu Euroopan ihmisoikeussopimukseen.
Koskelon mukaan kyseinen sopimus lisäpöytäkirjoineen ”ei sisällä määräyksiä sen enempää oikeudesta turvapaikkamenettelyyn kuin niin sanotusta palautuskiellostakaan”.
– Tätä aihepiiriä koskeva oikeuskäytäntö perustuu kauttaaltaan EIT:n (Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen) omaksumiin tulkintoihin, Koskelo huomauttaa eduskunnan perustuslakivaliokunnalle toimittamassaan asiantuntijalausunnossa.
Eduskunnan käsittelyssä on paraikaa hallituksen esitys rajaturvallisuuslain voimassa olon jatkamiseksi puolellatoista vuodella. Lailla on tarkoitus torjua Venäjän masinoimaa välineellistettyä maahantuloa Suomen itärajan yli. Lain sisältöön ei ehdoteta muutoksia.
Koskelo korostaa, ettei ota kantaa valtiosääntöoikeudellisiin edellytyksiin pidentää poikkeuslakia, vaan tarkastelee asiaa vain Euroopan ihmisoikeussopimuksen valossa. Entinen tuomari korostaa myös näkemyksensä olevan henkilökohtaisia.
Koskelo viittaa ihmisoikeussopimukseen ja katsoo, että kysymys on ”olennaisilta osin tulkinnalla luoduista normeista, joilla sopimusvaltiolle asetettuja velvollisuuksia on laajennettu siitä, mihin ne nimenomaisesti ovat sitoutuneet.”
– Siinä, että oikeus kehittyy tulkinnan kautta, ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä. Kriittinen kysymys kuitenkin on, kuinka pitkälle tulkintoja voidaan ulottaa ylittämättä legitimiteetin ja hyväksyttävyyden rajoja. Tämä kysymys on erityisen polttava, mikäli tulkinnoissa ei riittävästi kiinnitetä huomiota kunkin asiayhteyden erityispiirteisiin, ja mikäli seuraukset ulottuisivat valtiollisen suvereniteetin ja kansallisen turvallisuuden ydinalueelle, Koskelo kirjoittaa ja jatkaa:
– Ilmeistä on, että rajatilanteiden suhteen ainoa tulkintakäytännössä huomioon otettu skenaario on se, että kuka tahansa muu kuin normaalin passintarkastuksen kautta rajan yli pyrkivä, ”siviililtä” näyttävä henkilö on potentiaalinen turvapaikanhakija, joka on päästettävä maahan sitä silmällä pitäen, että asianomainen voi saada tilaisuuden hakeutua turvapaikkamenettelyyn. Kysymys kuuluu, kuinka pitkälle tällainen yhden perusoletuksen lähestymistapa, jossa ei ole mitään sijaa esimerkiksi kansallisen turvallisuuden suojaamiselle, voidaan ulottaa?
Ei push-back vaan push-in
Koskelon mukaan tässä yhteydessä olennaisin piirre ei ole mahdollinen ”push-back” vaan ”push-in”. Hän toteaa myös, että yleisen kansainvälisen oikeuden mukaan valtiolla on oikeus kontrolloida maahanpääsyä.
– Tämän pitäisi jo sinänsä edellyttää, että sopimusvaltiolla säilyy todellinen mahdollisuus torjua kolmannen valtion toimia, joilla sen rajan yli oikeudettomasti syötettäisiin maahan tuntematonta väkeä tuntemattomin tarkoitusperin. Asian ydin tässä yhteydessä on siinä, että jos toisenlaisissa olosuhteissa luotu oikeuskäytäntö sellaisenaan ulotetaan nyt esillä oleviin tilanteisiin, se merkitsee, että vieras valtio kontrolloi sekä sitä, keitä rajan yli järjestetään, kuinka paljon ja millaisin aikein, sekä sitä, minkälaisia riskejä heihin kohdistetaan siinä tapauksessa, että heitä ei maahan päästettäisi, vaan pyrittäisiin palauttamaan takaisin rajan toiselle puolen.
– Ajatus, jonka mukaan kansallisen turvallisuuden suojaamisen tarpeella ei saisi olla mitään merkitystä silloinkaan, kun vieras valtio ryhtyy ”puskemaan” rajan yli tuntematonta väkeä, samalla kun se itse kontrolloi sekä sitä, keitä nämä ovat, kuinka paljon heitä on, mistä he kenties ovat peräisin ja missä aikeissa he liikkuvat, että sitä, mikä riskitilanne heihin rajan omalla puolella kohdistetaan, lienee vaikeasti puolustettavissa etenkin, mikäli olosuhteista ilmenee valtiollisten motiivien vihamielisyys.
– Jos tällaisessakin skenaariossa sopimusvaltion täytyisi sallia vapaa pääsy keille tahansa pelkästään sillä perusteella, että he ilmoittautuvat turvapaikan hakijoiksi tai antavat siihen viittaavan ensivaikutelman, voitaneen perustellusti arvioida, että tulkinnallisen hyväksyttävyyden rajoja koeteltaisiin vakavasti, summaa Koskelo.
