Suomessa on ollut alkuvuodesta muutama poliittinen lakko, jolla on vastustettu hallituksen tekemiä työelämäuudistuksia. Lakot ovat vaikuttaneet esimerkiksi satamiin, julkiseen liikenteeseen sekä teollisuuteen.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa käytiin 64 työtaistelua vuonna 2022. Työtaisteluihin osallisia työntekijöitä oli noin 177 600 ja menetettyjä työpäiviä kertyi noin 962 600.
Suomessa alkoi lähes päivälleen 68 vuotta sitten lakko, joka pysäytti maan ja jäi historiankirjoihin. Lakko tapahtui uuden presidentin astuessa valtaan ja eturyhmien taistellessa omista intresseistään tilanteessa, jossa säännöstelyä purettiin ja maan poliittinen toimintakyky oli tilapäisesti heikko. Lakon vaikutukset jäivät lopulta kyseenalaisiksi.
Lakko pysäyttää maan
Suomi pysähtyi maaliskuun 1. päivänä 1956, kun silloinen Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) aloitti maanlaajuisen yleislakon. Samana päivänä astui virkaansa myös uusi tasavallan presidentti Urho Kekkonen (ml.).
Myös Maataloustuottajain Keskusliiton (MTK) julistama elintarvikkeiden luovutuslakko alkoi samana päivänä.
Yleislakon piirissä oli miltei puoli miljoonaa työntekijää. SAK:ssa oli tuolloin noin 270 000 jäsentä.
Suomi oli 1950-luvulla vielä tuotantorakenteeltaan hyvin maatalousvaltainen maa.
Lakon seurauksena julkinen liikenne pysähtyi miltei kokonaan ja lähes kaikki sanomalehdet lakkasivat ilmestymästä. Ainoastaan SAK:n Palkkatyöläinen-lehti ilmestyi ja sitä julkaistiin suurina painoksina. Sanomalehdet kiersivät lakkoa julkaisemalla monistelehtiä.
Yleisradion radiolähetykset kuitenkin jatkuivat lakosta huolimatta. Säännöllisiä televisiolähetyksiä ei tuolloin vielä ollut.
Teollisuudessa lakon ulkopuolelle jäi vain jatkuvatoiminen prosessituotanto.
Esimerkiksi Alkot suljettiin ja väkeviä ei voinut myydä ravintoloissa.
Säännöstelytalous purkautui
Lakossa oli pohjimmiltaan kysymys palkkatyöväen ja maataloustuottajien erimielisyydestä.
Lakon taustalla oli säännöstelytalouden purkautuminen, jonka seurauksena työntekijöiden, työnantajien ja maataloustuottajien kiistat korostuivat. Sodan päättymisestä oli vasta hieman yli kymmenen vuotta.
Vuoden 1955 lopussa kumoutui määräaikainen valtalaki, jolla hintoja ja palkkoja oli säännöstelty vuodesta 1941 lähtien.
SAK ja Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK) sopivat marraskuussa 1955 indeksiehdoista siltä varalta, että säännöstely purkautuisi. Näin työnantajien ja työntekijöiden järjestöt asettuivat yhdessä torjumaan MTK:n vaatimia hinnankorotuksia.
Tammikuussa 1956 käydyt maataloustuloneuvottelut ajautuivat umpikujaan ja maataloustuotteiden hinnat kohosivat rajusti. Myös asuintalojen vuokria korotettiin selvästi vuoden alussa. SAK vaati edellisvuoden hintatason palauttamista tai palkkojen tarkistamista elinkustannusten nousua vastaavalla määrällä. Vuoden 1956 alussa elinkustannusindeksi oli kuusi prosenttia korkeammalla kuin edeltävän vuoden alussa.
Palkankorotusvaatimus oli 12 markkaa tunnilta, joka vastasi silloisilla tuntipalkoilla noin 6-10 prosentin korotusta. Vuoden 2023 rahanarvoon muutettuna tämä tekee 0,44 euroa.
Työantajat eivät SAK:n yleislakkouhasta huolimatta suostuneet palkankorotuksiin.
Hallituksella ei toimintakykyä
Urho Kekkosen johtama maalaisliiton ja sosialidemokraattien muodostama vähemmistöhallitus oli helmikuussa käytyjen presidentinvaalien jälkeen menettänyt käytännössä toimintakykynsä. Kekkonen oli luopunut pääministerin tehtävistä tultuaan valituksi presidentiksi ja hallitus jatkoi toimitusministeristönä.
SAK oli uhannut sotien jälkeen yleislakolla jo neljä kertaa aikaisemminkin, ja MTK oli aikonut yhtä monta kertaa ryhtyä luovutuslakkoon. Arvovaltakysymyksillä oli muutoinkin lakon taustatekijänä suuri merkitys: etujärjestöt kokeilivat valtansa rajoja. Myös SAK:n ja SDP:n johdon välit olivat tulehtuneet. Sosialidemokraattisen puolueen tulevan hajaannuksen ensi siemenet oli jo kylvetty.
SAK kykeni pitämään lakkolaisten rivit koossa. Lakon piirissä olleista työläisistä yli puolet ei kuulunut mihinkään ammattiliittoon. Silti lakkorikkuruutta ei esiintynyt juuri lainkaan. Lakon aikana pidettiin muutamia joukkokokouksia, jotka sujuivat rauhallisesti.
Pahiten tunteita kuumensi niin sanottu bensasota. Eräillä Helsingin huoltoasemilla polttoaineen jakelua yksityisautoilijoille estämään yrittäneet lakkovahdit joutuivat käsirysyyn asiakkaiden ja poliisien kanssa. Ensimmäisen lakkoviikon jälkeen SAK hyväksyi hallituksen sovittelutarjouksen, jossa määriteltiin kuinka paljon bensiiniä oli luovutettava jakeluun.
Lakko venyy kolmeen viikkoon
Maaliskuun 3. päivänä maahan saatiin myös uusi hallitus, kun SDP:n Karl-August Fagerholm muodosti punamultahallituksen maalaisliiton ja RKP:n kanssa. Hallituksen kokoonpanosta teki erikoisen se, että edustettuna olivat puolueet, jotka olivat lähellä työmarkkinoilla taistelevia osapuolia.
Toisella lakkoviikolla tilanne kiristyi, kun SAK uhkasi pysäyttää myös prosessiteollisuuden. STK suostui SAK:n palkankorotusvaatimukseen vasta, kun hallitus oli luvannut alentaa työnantajien lapsilisämaksuja.
Lakko päättyi lopulta miltei kolmen viikon jälkeen 20. maaliskuuta työnantajien suostuttua SAK:n alkuperäiseen palkankorotusvaatimukseen. Lakon kestäessä menetettiin lähes seitsemän miljoonaa työpäivää.
Inflaatio söi korotukset
Lakon jälkeen reaaliansiot laskivat edelleen korkean inflaation takia ja saavutettu 12 markan palkankorotus oli nopeasti syöty.
Työntekijöiden reaaliansiot tavoittivat vuoden 1955 tason vasta vuonna 1961.
Lakko antoi myös sysäyksen työriitojen sovittelujärjestelmän luomiselle.
Suomen Gallup Oy suoritti kesällä 1956 mielipidetiedustelun, jossa kansalaisilta kysyttiin: Kun ajattelette äskeistä suurlakkoa ja tapahtumia sen jälkeen, niin oliko lakosta mielestänne pääasiassa hyötyä vai pääasiassa haittaa?
Vastaajista neljä prosenttia ilmoitti lakosta olleen ’pääsiassa hyötyä’ ja 15 prosenttia ’yhtä paljon kumpaakin’. Vastaajista 76 prosenttia ilmoitti lakosta olleen ’pääasiassa haittaa’. Vain noin kymmenen prosenttia vasemmistopuolueiden – SDP:n ja SKDL:n – kannattajista oli kyselyn mukaan sitä mieltä, että lakosta oli ’pääasiassa hyötyä’.
Jutun lähteenä on käytetty teoksia: Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2009 (WSOY, 2009, 6.p.), ss. 267-268, sekä Mitä Missä Milloin – kansalaisen vuosikirja 1957.
