Kansanedustaja Wille Rydmanin kujanjuoksu kokoomuksessa päättyi odotetusti, hän erosi itse ja liittyi perussuomalaisiin. Rydman toimi kuin dopingista kärähtänyt urheilija: en ole rikkonut sääntöjä eli lakia.
Rydmanilla on ollut kaksi vihollista: Helsingin Sanomat ja kokoomuksen kärkikaksikko: puoluejohtaja Petteri Orpo ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen.
Viime vuoden kesäkuussa Helsingin Sanomat julkaisi laajan jutun, jonka mukaan Rydman oli käyttäytynyt sopimattomasti useita nuoria naisia kohtaan. Kaikki naiset eivät olleet tapahtumahetkellä täysikäisiä.
Helsingin Sanomien juttu oli ensimmäinen kivi. Jutusta oli luettavissa, että tekijät olivat odottaneet aiheelta vielä enemmän.
Lähteen motiivi tai vaalien läheisyys eivät ole esteitä tiedon julkistamiselle. Olennaista on asian merkitys ja tietenkin se, että tiedot ovat tosia.
Juttu piti julkaista. Vaikeneminen olisi ollut kyseenalaista.
Epätarkkuudet eivät tehneet jutusta kelvotonta. Kansanedustajan menneisyys on kansanedustajan julkisuutta.
Rydmanin epäasiallinen toiminta sai lisää julkisuutta, kun poliisi aloitti esitutkinnan, oliko Rydman 2015 syyllistynyt raiskaukseen. Syyttäjä ei nostanut syytettä.
Rydman käynnisti ankaran puolustustaistelun. Hän perusti vastaiskunsa juridiikkaan.
Se oli väärä ase. Poliitikon liikkumavara on ahtaampi kuin lakipykälien puitteet.
Kokoomukselle Rydman antoi epäselviä vastauksia kysymyksiin, onko poliisilla menossa selvityksiä hänen tekemisistään.
Puoluejohdossa on koko jupakan ajan korostettu, että kyse on menetetystä luottamuksesta. Puheenjohtajalle, puoluesihteerille ja eduskuntaryhmän johdolle puhutaan avoimesti ja totta.
Puhe luottamuspulasta tuo mieleen ulkoministeri Ilkka Kanervan (kok.) lähdön hallituksesta 2008. Julkisuudessa liikkuu sitkeästi tarinoita, että Kanervan tekstiviestit silloiselle viihdejulkkikselle olivat varsinainen syy.
Eivät olleet. Puheenjohtaja, valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok.) oli pakko siirtää Kanerva sivuun, kun paljastui, että tämä oli valehdellut Kataiselle. Kanerva menetti puheenjohtajan luottamuksen.
Ilkka Kanerva (1948–2022) oli aivan eri luokan kokoomusvaikuttaja kuin Rydman. Hän hyväksyi kohtalonsa eikä lyönyt päätään seinään. Hiljaiselon jälkeen Kanerva palasi näkyviin yhteiskunnallisiin tehtäviin ja sai lopulta ministerin arvon.
Kanerva oli kokoomuksen mies. Hän halusi pysyä poliittisessa kodissaan ja hyväksyi puolueen arvot.
Rydmanin eroilmoituksesta oli jo luettavissa, että hän on erilainen: ”puolue ei ole koskaan ollut päämäärä itsessään, vaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline”.
Teksti tukee käsitystä, että Rydman on yhteiskunnallinen yksilösuorittaja. Hänen uuden välineensä nimi on perussuomalaiset.
Miksi kokoomus ei voinut olla armollinen? Periaatteiden lisäksi on kaksi muuta syytä.
Rydmanin paluu olisi ollut mainehaitta puolueelle. Kilpailijoiden kuoro olisi virittäytynyt huutoon: että taas tuli todistetuksi kokoomuksen naisvastaisuus.
Kokoomus ei tarvitse Rydmania. Puolueella saa Helsinkiin vahvan ehdokaslistan.
Yksi tunnetuimpia ehdokkaita on Uudeltamaalta 2019 valittu Elina Valtonen. Hän pyrkii huhtikuussa eduskuntaan Helsingistä.
Viime vaaleissa Rydman pääsi viimeisenä läpi. Valtonen oli vaalipiirinsä ykkönen.
Valtonen olisi mielenkiintoinen Rydmanin ”korvaaja”. Puolueen nykyinen varapuheenjohtaja kirjoitti 2018, että kokoomuksessa ”valtaa käyttää tilataksiin mahtuva miesporukka”.
