Grönlanti on toistuvasti kiinnittänyt amerikkalaisten päättäjien huomion 1800-luvun alueellisista tavoitteista kylmän sodan sotilaallisiin prioriteetteihin. Nykyään Grönlannissa on itsehallinto ja oikeus julistautua itsenäiseksi Tanskasta, mikä muuttaa perusteellisesti tällaisten keskustelujen ehtoja, kirjoittaa Arctic Today.
Yhdysvaltain presidentti James Monroen vuonna 1823 muotoilema Monroen doktriini vahvisti Yhdysvaltain vastustuksen Euroopan siirtomaavallan leviämiselle Amerikassa. Vaikka se ei suoraan maininnut Grönlantia, oppi loi pohjan Yhdysvaltojen alueellisille tavoitteille alueella.
Vuonna 1868 silloinen Yhdysvaltain ulkoministeri William H. Seward pyrki ostamaan sekä Grönlannin että Islannin. Raporttien mukaan neuvottelut Tanskan kanssa 5,5 miljoonan dollarin ostosta olivat lähes päätöksessä, mutta virallista ostotarjousta ei kuitenkaan tullut.
Vuosien 1871-1872 Polaris-retkikunnan aikana amerikkalainen tutkimusmatkailija Robert Peary lunasti suuren osan Grönlannin pohjoisosasta Yhdysvalloille. Vaikka tämä oli epävirallista, se korosti strategista kiinnostusta arktista aluetta kohtaan.
Yhdysvaltain Tanskan-suurlähettiläs Maurice Francis Egan keskusteli Grönlannin ostamisesta vuonna 1910. Vaikka ajatus sai kannatusta Washingtonissa, se ei kuitenkaan edennyt virallisiin neuvotteluihin asti.
Merkittävänä poikkeuksena Monroe-doktriinista Yhdysvallat tunnusti vuonna 1917 Tanskan Grönlannin omistuksen vastineeksi Tanskan Länsi-Intian (nykyisin Yhdysvaltain Neitsytsaaret) hankkimisesta. Tämän sopimuksen tarkoituksena oli vahvistaa Yhdysvaltojen valvontaa Karibialla ja suojella Panaman kanavaa.
Kun Saksa hyökkäsi Tanskaan, Yhdysvallat sijoitti asevoimiaan Grönlantiin vuonna 1941 turvatakseen alueen Saksan mahdolliselta miehitykseltä. Miehitetty Tanska suostui järjestelyyn, ja Grönlannista tuli sodan aikana keskeinen Yhdysvaltain sotilaallinen voimavara.
Sodan jälkeisenä aikana Yhdysvaltojen kiinnostus Grönlantiin kasvoi. Presidentti Harry Truman tarjosi vuonna 1946 Tanskalle sata miljoona dollaria – nykyrahassa noin miljardi dollaria – saaresta. Senaattori Owen Brewster kutsui hankintaa ”sotilaalliseksi välttämättömyydeksi” arktisen puolustuksen kannalta.
Osana Blue Jay -operaatiota vuonna 1953 Yhdysvallat rakensi Thulen lentotukikohdan Pohjois-Grönlantiin. Tukikohdasta tuli tärkeä keskus kylmän sodan aikana, ja se työllisti tuhansia grönlantilaisia ja isännöi lähes 10 000 amerikkalaista työntekijää.
Vuonna 1979 grönlantilaiset äänestivät ylivoimaisesti kotihallinnon puolesta, mikä johti paikallisen parlamentin perustamiseen. Tämä merkitsi käännekohtaa Grönlannin autonomiassa ja antoi saarelle itsehallinnan koulutuksessa, terveydenhuollossa, kalastuksessa ja ympäristöasoissa.
Vuoden 2009 itsehallintolaki tunnusti grönlantilaiset erilliseksi kansaksi, jolla on kansainvälisen oikeuden mukainen itsemääräämisoikeus. Sopimus loi näin tien täydelliseen itsenäisyyteen.
Vuonna 2019 neuvonantaja Ron Lauderin kanssa käytyjen keskustelujen innoittamana presidentti Donald Trumpin kerrotaan harkinneen tarjoavansa Tanskalle Puerto Ricon ja Grönlannin vaihtokauppaa. Valkoisen talon tilannehuoneessa käsitelty ehdotus korosti Grönlannin strategista merkitystä ja sen käyttämättömien resurssien houkutusta.
Helmikuussa 2024 Grönlanti julisti virallisesti itsenäisyyden lopulliseksi tavoitteekseen. Viime vuoden lopulla presidentiksi valittu Trump käynnisti uudelleen keskustelun Grönlannin ostamisesta. Ajatuksen kerrotaan saaneen alkunsa Trumpin ja hänen valitsemansa Tanskan-suurlähettilään Ken Howeryn keskusteluista.
Trump muotoili ehdotuksen strategiseksi sijoitukseksi Yhdysvaltain arktisen aseman vahvistamiseksi ja Grönlannin hyödyntämättömien luonnonvarojen saamiseksi Yhdysvaltain käyttöön.
