Kylmän sodan päättyminen 1990–luvun alussa johti Euroopan johtajat hybriksen kaltaiseen olotilaan. Puhuttiin yleisesti historian loppumisesta ja demokratian, sekä länsimaisten arvojen ylivertaisesta voitosta suhteessa komentotalouteen ja sosialismiin.
Laajalti ajateltiin, että Neuvostoliiton seuraaja Venäjä ei olisi myöskään enää eksistentiaalinen uhka läntiselle Euroopalle. Näihin olettamuksiin perustuen yleinen asevelvollisuus lakkautettiin useissa Euroopan maissa.
Winston Churchill totesi toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948 lähes profeetallisesti: ”He, jotka unohtavat menneisyyden ovat tuomittuja toistamaan sen”. Churchillin sitaatti on valitettavasti realisoitunut tunnetuin seurauksin.
Eurooppa on toistanut Vladimir Putinin ja Venäjän suhteen samanlaiset virheet, kuin mitä tehtiin natsi-Saksan kanssa pitkin 1930-lukua. Länsimaiden edustama natsien intressien fataaliksi osoittautuva ymmärtäminen sai eräänlaisen kulminaatiopisteen, kun Münchenin sopimus neuvoteltiin syksyllä 1938 ja Britannian pääministeri totesi juhlavasti sanat: ”Rauha meidän aikanamme”.
Euroopan johtajat ovat aina ongelmissa diktaattorien kanssa
Näin jälkikäteen arvioituna Winston Churchill oli todellakin oikeassa. Länsimaisilla, erityisesti eurooppalaisilla rationaalisuuteen ajattelunsa perustavansa, johtajilla on ollut aina vaikeuksia kohdata diktaattoreita. Oli kysymys sitten Josif Stalinista, Adolf Hitleristä, Saddam Husseinista, Muammar Gaddafista tai Putinista, on lopputulos ollut aina yksinkertaisesti huono. Vetoaminen sääntöperusteiseen ja kansainvälisiin sopimuksiin perustuvaan maailmanjärjestykseen ei toiminut koskaan Hitlerin suhteen, eikä se ole toiminut myöskään Venäjän despootin kanssa.
Diktaattorit uskovat tänäkin päivänä vain rautaa ja voimaa. Voimapolitiikan sijaan eurooppalaiset johtaja ovat kuitenkin toimineen mielellään mukavuusalueellaan, jossa nojaudutaan pehmeään valtaan ja vaikuttamiseen. Tämän perusfilosofian takia kynnys yleisen asevelvollisuuden lakkauttamiseen ja aseteollisuuden alasajoon oli aikoinaan jo ymmärrettävästi matala.
Voimapolitiikan työkalujen rakentaminen vie aikaa
Yleiseen asevelvollisuuteen ja sotatarviketeollisuuden ahdinkoon liittyvää problematiikka syventää kummankin tarkasteltavan kohteen luonne. Kun yleinen asevelvollisuus lakkautettiin ja sotatarviketeollisuus jätettiin vaille sen ansaitsemaa huomiota, unohdettiin kuinka vaikeaa niiden uudelleen käynnistäminen tulisi olemaan.
Selvää on, että vain yleisen asevelvollisuuden kautta on mahdollista luoda koulutettu reservi, joka toimii kansallisen armeijan vahvana tukipilarina. Euroopan turvallisuuden kannalta on ollut vahingollista, että vain harvat EU-maat, kuten Kreikka, Tanska, Suomi, Itävalta ja Liettua, ylläpitävät tällä hetkellä yleistä asevelvollisuutta. Suuret jäsenmaat, kuten Ranska, lopettivat yleisen asevelvollisuuden jo vuonna 1996. Saksa on puolestaan jo vuosikymmenten ajan ulkoistanut maanpuolustuksensa Naton vastuulle. Unionin ulkopuolisista valtioista myös Iso-Britannia luottaa palkka-armeijaan.
Ukrainan kriisi on osoittanut tunnetuilla seurauksilla sen, kuinka vaikeaa sotatarviketeollisuuden ylös ajo kriisin keskellä on. Sama koskee yleisen asevelvollisuuden palauttamista. Kumpikin edellä mainittu vaatii merkittäviä panostuksia niin konkreettisiin rakanteisiin ja infrastruktuuriin, kuin myös tuotanto- ja toimitusketjuihin. Ongelmaa syventää edelleen nykyaikaisten asejärjestelmien rakentamisen riippuvuus harvinaisista strategisesti tärkeistä maametalleista. Tähän ongelmaan EU on kuitenkin reagoinut strategisen kompassinsa kautta. EU-jäsenmaat tekevät yhteishankintoja asejärjestelmistä ja -tarvikkeista unionin ulkopuolisista maista.
Euroopalla on ollut vähintäänkin reilu vuosikymmen aikaa korjata kaikki edellä kuvatut ongelmat. Saavutetut tulokset ovat olleet varsin vaatimattomia. Jos sotilaallinen kriisi eskaloituisi Euroopassa laajemmin, tilanne olisi äärimmäisen vaarallinen. Monien unionin jäsenmaiden varastot ovat nyt tyhjillään, kun taas Venäjä täydentää sotatalouttaan ja Kiina ja Pohjois-Korea ovat lisänneet yhteistyötään. Muutoksia Euroopan tilanteessa odotetaan tapahtuvan aikaisintaan tämän vuoden lopulla.
Yleinen asevelvollisuus on yhteiskunnallinen teko
Palkka-armeijaan siirtymisen myötä Eurooppaan tuli mittava rakenteellinen ongelma, joka koskee nimenomaan yhteisen eurooppalaisen puolustuksen rakentamista tai edes sen hahmottamista.
On hyvin vaikeaa muodostaa unionin tasoisia yhteisiä joukkoja, jos koulutettu reservi jää kansallisella tasolla vaatimattomaksi. Usein unohdetaan myös se, että Natokin toimii kansallisten asevoimien kautta. Mitään varsinaisia Nato-joukkoja ei edelleenkään siis ole.
Reserviin liittyvä ongelma näkyy unionin strategisessa kompassissa, jossa puhutaan 5 000 miehen muodostamasta hyvin varustellusta nopean toiminnan joukosta. Kriisitilanteen vyöryessä päälle unionin yhteisten sotilaiden määrä jää auttamatta hyvin vajaaksi.
Erityisesti Suomessa tiedetään hyvin yleiseen asevelvollisuuteen liittyvät edut. Koska yleinen asevelvollisuus ylläpitää jo itsessään mittavaa reserviä, sen säännöllinen harjoituttaminen on tärkeä tae reserviläisten osaamisen ylläpitämiseksi. Toisekseen yleinen asevelvollisuus on myös signaali Venäjälle siitä, että puolustusvalmiudesta pidetään kiinni kaikissa olosuhteissa.
Yleisellä asevelvollisuudella on kuitenkin hyvin hoidettuna paljon laajempiakin yhteiskunnallisia merkityksiä kuin sen vastustajat antavat ymmärtää. Suomessa tämä asia on usein koettu jopa yhteiskunnallisena tekona, jota naisten vapaaehtoinen palvelus on täydentänyt erinomaisella tavalla. Yleinen asevelvollisuus ylläpitää maanpuolustustahtoa ja sen luonne on lähtökohtaisesti maanpuolustuksellinen, erityisesti demokraattisissa valtioissa.
Yleinen asevelvollisuus luo niin ikään olosuhteet mobilisoitua laajemmin jos kansakunnan olemassaolo on uhattu. Asevelvollisuuden suorittaminen kehittää myös kansalaisten kykyä ottaa vastaan käskyjä, organisoitua ja toimia yhdessä. Palkka-armeija ei luonteensa takia täytä siten ainuttakaan edellä mainituista elementeistä.
Pidäke Venäjän suuntaan
Tunnetun saksalaisen yhteiskuntatieteilijän Max Weberin mukaan valtiot ovat monopolisoituja väkivaltakoneistoja. Vladimir Putinin politiikka ja despoottinen vallankäyttö ovat konkretisoineet Weberin filosofian karmeimmalla mahdollisella tavalla. Länsimaissa aliarvioidaan usein, miten Venäjällä on jo pitkään rakennettu, kasvatettu ja aivopesty uutta länsivastaista sukupolvea.
Uhkaan varautumisessa yleinen asevelvollisuus voisi toimia yhtenä hyvänä ja konkreettisena instrumenttina ja pidäkkeenä Putinin ja myös hänen jälkeensä tulevan hallinnon suhteen. Jännitteet idän ja lännen väliltä eivät tule katoamaan minnekään, varsinkaan kun venäläisten sotarikoksiin syyllistyneiden kiinni saaminen on lähes mahdotonta.
Toisekseen on aiheellista pohtia koko unionin turvallisuusarkkitehtuuria uudelleen. Lissabonin sopimus on tehty aikakautena, joka tuskin enää koskaan palaa. Sopimuksen turvallisuuspoliittinen kirjaus on hyvin ontto toteamus, joka kertoo paljon silloisesta ajan hengestä.
Yleisen asevelvollisuuden hyödyt ovat niin suuret, että kysymyksessä on EU-tasoinen asia. Jokainen eurooppalainen yhteiskunta kaipaa koherenttiutta, yhdenvertaisuutta ja turvallisuutta. Näitä elementtejä yleinen asevelvollisuus hyvin hoidettuna edistää varsin hyvin, ja tästä olisi EU-tasolla syytä käydä laajaa keskustelua tulevien kuukausien aikana.
