Ossi Kamppinen arvioi kirjassaan yli 20[nbsp]000 suomalaisen Karjalaan siirtyneen tuhoutuneen 1930-luvun ”lihamyllyssä”.
Lähes 15 vuoden ajan Karjalaan muuttaneet suomalaiset ja amerikansuomalaiset loivat itärajamme tuolle puolen kultakauden. Runsaan vuosikymmenen ajan siellä soitettiin jazzia ja pelattiin baseballia. Ensin tuomiolle joutuivat paikallisväestön edustajat, lopulta lähes kaikki sinne vapaaehtoisesti muuttaneet.
Varsinkin amerikansuomalaiset toivat mukanaan osaamista ja laitteistoa, joka vaikutti voimakkaasti Karjalaan perustettujen maatilojen, tehtaiden ja sivistyslaitosten syntyyn. Vaikka Ossi Kamppinen ei ole päässytkään Venäjän federaation turvallisuuspalvelun arkistoihin, hänen on onnistunut koota suuri määrä yksityiskohtaista tietoa 1930-luvun puhdistusten ihmiskohtaloista.
Kertomus Suomesta paenneiden tai unelmiensa perässä muualta muuttaneiden kokemuksista alkaa suuren onnen merkeissä. He tupsahtivat rakentamaan vasta keskinäisistä sodistaan toipuvaa Neuvostoliittoa kuin taivaan lahjana. Romanttinen usko sosialismin auvoisuuteen oli antava moniksi vuosiksi voimaa epäitsekkääseen raadantaan.
Vähä vähältä tunnelma alkoi kuitenkin muuttua. Varojaan ja tuotantolaitteitaan Amerikan tuliaisina tuoneet alkoivat kokea olevansa pahaksi onnekseen viisaampia, varakkaampia ja ahkerampia kuin paikallinen väestö. Ensin vain käytännön riitatilanteet jarruttivat eteenpäin menoa, mutta pian aatteelliset periaatteet alkoivat lisätä kitkaa. Yhteistyön henki söi yrittelijäisyyttä.
Kunnes koitti aika suuren kommunistisen viisauden
Vähitellen Karjalaan muuttaneet alkoivat saada monenlaisia syytteitä. Ensin ne kylvivät epäluuloja, mutta 1930-luvulle tultaessa asioita alettiin käydä sen aikaisissa oikeusistuimissa, joita voisi nimittää näytöstoiminnaksi.
Syytökset ovat suurelta osin hirtehistä luettavaa. Säteen kommunaari oli pitkälti syntynyt amerikansuomalaisten ahkeruudella ja vauraudella. Säde-kommuunista on kirjoittanut sinne lapsena muuttanut ja nyt Viron Pärnussa tiettävästi asuva Vieno Zlobina (Heidän ihanteensa murskattiin, Siirtolaisinstituutti 2017). Yksikään mies tuosta satojen asukkaiden yhteisöstä ei selvinnyt Josif Stalinin vainoissa. Heidän kunniansa palautettiin vasta Stalinin kuoltua.
Raivokkaan ihmisten tuhoamisvimman alulle antoi Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirovin murha pikkujouluna 1934. Stalinin kerrotaan saaneen hyvän syyn toimeenpanna joukkoteloituksia, vaikka hänen väitettiin itse vaikuttaneen Kirovin murhaan.
Tuossa vaiheessa vainot alkoivat tehostua Karjalassakin, ja Suomen kieli luokiteltiin kansanvihollisten kieleksi. Myös Kalevala joutui erityistarkkailuun. Syvässä marxilaisessa uskossa ollut Edward Gylling piti puheen:
”Kalevala ja sen runot eivät ole Suomen porvariston omaisuutta. Pois niistä Suomen porvariston likaiset näpit… tieteellisen tutkimustyön suuri tehtävä on karjalaisen muinaisen yhteiskunta-taloudellisen kehityksen ja luokkamuodostumisen selvittelyssä… luonnonvoimia ei nyt yritetä kahlehtia loitsuilla, vaan ne voitetaan sosialistisen rakennustyön voimalla.”
Muista historian kirjoista voi noista kohta sadan vuoden takaisista episodeista ihmetellen opiskella, minkä aatteellisen nyrjähdyksen Gylling koki, kun hänetkin teloitettiin.
Rikosten mielikuvituksellisuus
Miehet eivät selvinneet, mutta mynämäkeläinen Maikki Jokela selviytyi – tavallaan. Hän sai kymmenen vuoden vankilatuomion, koska joku karjalainen alkuväestön edustaja väitti, että Maikki oli leiponut parempaa leipää suomenkielisille kuin paikallisille. Hän kuoli 1942 Ahpunskin leirillä, mitä tuona aikana voi pitää vakavaan sairauteen menehtymisenä.
Vankeuteen kahdeksaksi vuodeksi joutui ruoveteläinen punapakolainen ja Kanadan kävijä Lauri Kilpinen, joka oli aiheuttanut peltikolarin, mutta oli oikopäätä korvannut 20 ruplan hintaisen vahingon. Parin vuoden kuluttua vankilatuomio pantiin käytäntöön. Nikke Long oli puolestaan tullut Säde-kommuuniin Yhdysvalloista vuonna 1932, mutta joutui teloitettavaksi Aunuksessa 1938. Kemppinen tietää syynkin – kuolleet mansikantaimet.
Suurin osa tuomioista perustui yksittäisiin paljastuksiin, jotka riittivät sopivasti kansanmurhan toteuttamiseen. Erityisen vainon kohteiksi joutuivat myös Karjalassa – kuten muuallakin Neuvostoliitossa – kirjoittajat, runoilijat ja kirjailijat. Heidät mielikuvituksensa ja rohkeutensa olivat ylitsepääsemätön kiusa kommunistista valtiota rakentavien silmissä.
1930-luvun ”oikeistolainen” Suomi
Karjalaan punapakolaisina ja vapaaehtoisina siirtolaisina tulleiden kohtalot eivät ole suinkaan tämän päivän yllätyspaljastuksia. Tiedämme nyt kuitenkin tapahtumista paljon enemmän, vaikka Venäjä ei halua yksityiskohtia paljastaa.
Itärajan tuolta puolen kulki runsaasti tietoa siellä harjoitetusta julmuudesta. Tässä oli suuri osasyy siihen, että Neuvostoliitto herätti pelkoa. Ennen sotia vallinnut ryssäviha ei syntynyt tyhjästä, vaikka se sai liioiteltuja piirteitä. Tavallaan tuo suomalaisten kokema tuho herätti osan uhoa, jolla talvisodasta sittenkin selvittiin.
Ossi Kamppinen: Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat. Docendo 2019.
