He kaikki ovat hankkineet muun muassa kirjoittamisellaan aseman, josta toimivat sivistyksen majakkavaloina. Heidän viestinsä on tavalla tai toisella: sinulle on hyötyä kirjoitustaidosta. Onpa kirjasta luettavissa tämänkin kirjoittajaa kouluaikana inhottanut, jatkuvasti toistettu hokema: lukio on ylioppilaskirjoituksia varten.
Ylioppilaskirjoituksessa onnistuminen oli puolestaan tae siitä, että ”teistä kaikista tulee akateemisesti sivistyneitä, menestyviä juristeja, diplomi-insinöörejä, tutkijoita, ekonomeja, lääkäreitä” ja niin edelleen. Useiden vuosien mittaisessa ja eri kouluaineiden kanssa pyristellessä tavoite oli taottu päähän jo pienestä pitäen. Ja silti lopputulema saattoi olla inho jotakin pakkopullaa kohtaan: laulukoe, trigonometria, lapanuljautus kaidepuilla tai oman aineen lukeminen luokan edessä.
Jokainen opettaja piti juuri hänen oppiainettaan maailman tärkeimpänä. Oppilaiden innostus on riippuvainen opettajan kyvystä tehdä aihepiiristä mielenkiintoinen ja innostava. Kirjoittamisoppaan yksi kirjoittaja, dosentti Elina Harjunen kertoo hänelle itselleen hyödyllisen hetken. Lukiessaan vanhoja ainekirjoituksiaan hän huomasi, että opettajan vaihdos auttoi löytämään uuden suhtautumistavan: huumorin.
”Sain yllätyksekseni uudelta opettajalta huonompia arvosanoja kuin olin tottunut saamaan. Tietysti mietin, mikä oli mennyt pieleen, ja selvitin, millaisista aineita uusi opettaja arvosti. Hän piti humoristisista aineista… opettaja sai houkuteltua minusta esiin humoristin.”
Pelosta kohti innostusta
Jos Elina Harjusen tapaus rohkaisee liikkumista myös huumorin puolella, arvailla vain voi, miten vitsiherkkiä arvoisat äidinkielen ylioppilaskokeen sensorit ovat. Oppaan kirjoittaneet Johanna Pentikäinen ja Kimmo Svinhufvud ovat vuosia toimineet juuri edellä olevan instanssin tehtävissä: määritelleet laadukasta ja huonoa, jakaneet tuomioita muuttuvien kriteerien mukaan. Hyvän arvosanan saaneet ovat tyytyväisiä, hyljätyt jäävät joskus katkeriksi.
Heidän viestinsä on muiden kirjassa todistavien mukana innostaa ja rohkaista. Tehtävä ei ole helppo, koska monelle kirjoittaminen on pakkopullaa. Kärkkäälle kirjoittajalle taito ei ehkä ole aina este, mutta entä mielipiteet? Kun ilmastomuutosliturgiaa odotteleva opettaja kohtaakin toisinajattelijan, jääkö arvosana pakkasen puolelle? Menisikö Pentti Linkolan vaatimus ihmiskunnan apuharvennuksesta tänään lävitse? Fanaattisuus vastaan pilkkuvirheet?
Ylioppilaiksi kokelaita seulovat ovat yhden sortin Pietareita Taivaan portilla. Heiltä vaaditaan – kuten kirjoittajilta itseltäänkin – sallivuutta hyvän maun rajoissa. Uudet Hannu Salamat eivät tuossa tilanteessa pääse kukoistamaan. Ratkaisevat kirjoitustaidon kehitysaskeleet otetaan jo vuosia ennen lopullista koettelemusta. Sensorit eivät kerro, missä määrin he moderoivat ylioppilaskokeen ainekirjoituksia eli toimivat tehtävänsä mukaisesti sensoreina (?).
Tavoitteena on ilo ja uskallus panna paperille ajatuksia annetusta aiheesta, mikä tekee kokeesta osin arpapeliä. Monet nojaavat todennäköisiin, oletettaviin aiheisiin ja harjoittelevat niiden perusteella. Hauskaa on lukea luetteloa entisaikojen kirjoitusaiheita: joskus lotat, pula-aika tai taistelu väkijuomia vastaan olivat ajankohtaisia teemoja.
Kynnystä madallettava
Saattoi olla toimittaja Jyrki Vesikansa – nykyisin lehdistöneuvos – joka luonnehti journalistien inhoavan kirjoittamista niin paljon, että lykkäävät juttujensa teon aina viimeiseen hetkeen saakka. Eli vaikka kirjoitustaitoa taatusti on, se lopullinen inspiraatio syntyy vasta, kun on kiire ja pakko. Hyvä puoli asiassa on, että itse suoritus tapahtuu nopeasti ja tehokkaasti. Toisaalta: siksikö sanomalehdet ovat tänäänkin täynnä merkillisiä ja alkeellisia virheitä – oikolukuohjelmista huolimatta?
Jos ammattilaisilla on vaikeuksia päästä kirjoittamisen vauhtiin, vielä vaikeampaa se on amatöörillä. Suorastaan pelottava on vanha toteamus, joka pätee moniin taitolajeihin: 10[nbsp]000 harjoitustuntia tekee mestarin. Siihen eivät kaikki pyri – onneksi. Harjoittelun rutiini hioo kuitenkin kitkaa pois. Siitä kannattaa tehdä tapa.
Nettiyhteydet ovat monelle kirjoittamiseen kouliintumista siinä, missä kirjeen kirjoittaminen oli ennen. Netissä hiot ilmaisuasi – toivottavasti myös käytöskulttuuria kunnioittaen. Nimettömänä esiintyminen rohkaisee ja yllyttää, vaan ei aina kasvata toisten huomioimista.
Jotkut pitävät päiväkirjaa. Siihen liittyy hyötytekijöitä. Lukiessasi vanhoja vuodatuksiasi havaitset oman kasvusi, kehityksen tai kutistumisen, muutoksen ainakin. Harva henkilökohtaisia kirjauksiaan näyttää muille, moni tuhoaa päiväkirjamenneisyytensä, kun alkaa inhota omaa, menneiden vuosien rehellisyyttään. Silti into kirjoittaa on keino oman itsensä tuntemiseen.
Tiedotusvälineet tarjoavat jatkuvia nuorisoon kohdistuvia vaatimuksia ja tavoitteita – hyvää tietysti tarkoittaen. Vuosikymmenet sitten vanhempi väki päivitteli, että nuori panee kaiken aikansa romskujen lukemiseen. Tänään näyttöpääte – pieni tai suurempi – on syntiä.
Yleisesti vallalla oleva huoli on, etteivät nuoret lue tarpeeksi, eivät kirjoita, tai ettei heille opeteta kylliksi kansalaistaitoja, taloustietoa tai median lukutaitoa. Tuoreen uutisen mukaan Vantaalla aletaan opettaa tunnetaitoja. Osaamisen osa-alueita keksitään kuin uusia urheilulajeja olympialaisiin.
Johanna Pentikäinen & Kimmo Svinhufvud: Riittävän hyvää kirjoittamista. Opas kouluun ja koulunjälkeiseen elämään. Art House 2021.
