Kevään eduskuntavaaleissa nähtiin ja tulevissa EU-vaaleissa nähtäneen tilanteita, joissa ison äänisaaliin kerännyt ehdokas jää ulkopuolelle, kun samaan aikaan pienemmän äänimäärän saanut ehdokas pääsee läpi.
– Sinänsä oikeutetusti tämä herättää kysymyksiä äänestäjien tahdon toteutumisesta, kirjoittaa Turun yliopisto erikoistutkija Juha Ylisalo Politiikasta-verkkolehdessä.
Eduskuntavaaleissa vihreiden ehdokas Riikka Karppinen keräsi Lapin vaalipiirissä 7 818 ääntä, joka oli toiseksi eniten koko piirissä. Hän ei kuitenkaan päässyt eduskuntaan. Samalla tavalla kävi vuonna 2007 vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronbergille Pohjois-Karjalan vaalipiirissä.
Viisi vuotta sitten Li Andersson (vas.) tavoitteli pääsyä EU-parlamenttiin. Hän keräsi 47 599 ääntä ja jäi ulkopuolelle. Nils Torvalds (r.) puolestaan sai 29 355 ääntä, joilla tuli valituksi.
Ylisalo selittää, että syynä on suomalainen vaalitapa, jossa tärkeimpään osaan nousee puolueen äänimäärä, ei yksittäisen ehdokkaan.
Tässä niin kutsutussa D’Hondtin järjestelmässä puolueen kaikkien ehdokkaiden saamat äänet lasketaan yhteen. Puolueen äänimäärä ratkaisee, montako ehdokasta puolue saa eduskuntaan tai EU-parlamenttiin.
Tämän jälkeen ehdokkaat asetetaan järjestykseen henkilökohtaisen äänimäärän perusteella. Samalla heille jaetaan vertausluvut. Eniten ääniä saanut ehdokas saa vertausluvukseen puolueen äänimäärän, kakkoseksi tullut saa puolet puolueen äänistä, kolmanneksi tullut kolmanneksen ja niin edelleen.
Kaikkien puolueiden ehdokkaat asetetaan vertauslukujen mukaiseen järjestykseen.
– Vaalituloksen kannalta absoluuttiset äänimäärät eivät ratkaise, vaan äänimäärien järjestys ehdokkaan oman listan sisällä, Ylisalo sanoo.
D’Hondtin säännön ominaisuus on se, että paljon ääniä saaneiden listojen paikkaosuudet tapaavat olla hieman suurempia kuin niiden ääniosuudet, Ylisalo sanoo. Tämä tarkoittaa, että suuret puolueet ovat etulyöntiasemassa pieniin nähden.
Ylisalo kuitenkin muistuttaa, että kun nykyinen vaalitapa otettiin käyttöön eduskuntauudistuksessa vuosina 1906–1907, tarkoitus oli nimenomaan varjella pieniä ryhmiä.
– Vähemmistöjen etujen turvaamiseksi päädyttiin D’Hondtin sääntöön, joka toteuttaa suhteellisuuden ääni- ja paikkaosuuksien välillä verrattain hyvin.
Monessa EU-maassa käytetään listavaalia. Siinä puolueet asettavat ehdokkaat ”paremmuusjärjestykseen” jo ennen vaalia. Äänestäjä valitsee ainoastaan puolueen, eikä ehdokkaiden henkilökohtaisella äänimäärällä ole merkitystä.
Mahdollista oli luopua listoista kokonaan ja valita ehdokkaat puhtaasti henkilökohtaisen äänimäärän mukaan. Tällaista mallia on kokeiltu muun muassa Japanissa. Ylisalo sanoo, että tämäkin järjestelmä johti tarkkaan taktikointiin ehdokasasettelussa.
– Poliitikoille oli myös tärkeää muodostaa henkilökohtaisia verkostoja, mikä johti poliitikkojen ja rahoittajien läheisiin suhteisiin.
1990-luvulla Japanissa nähtiinkin iso korruptioskandaali, jonka seurauksena maassa siirryttiin käyttämään enemmistö- ja listavaalin yhdistelmää.
Ylisalon mukaan D’Hondtin järjestelmään kuuluu yhtenä osana puoluekuri, joka taas johtaa vakaaseen eduskuntaan.
– Puoluekuri mahdollistaa hallituksen kannatuspohjan ylläpitämisen. Muutoin yksittäisiä kansanedustajia jouduttaisiin ostamaan lakiehdotusten taakse erilaisilla lehmänkaupoilla ja hallitukset olisivat todennäköisesti nykyistäkin epävakaampia.
