Vapaa maailma joutui jälleen todistamaan Venäjän hallinnon häikäilemätöntä ja ylimielistä voimapolitiikkaa, kun entinen Venäjän turvallisuuspalveluiden agentti Sergei Skripal tyttärineen joutui poikkeuksellisen myrkytyksen kohteeksi. Salisburyn isku oli ensimmäinen kerta toisen maailmansodan jälkeen, kun Euroopassa käytetään sotilasluokan hermokaasua. Venäjän johto halusi kaasuiskulla osoittaa saman kuin aiemmin poloniumilla myrkytetyn Aleksandr Litvinenkon tapauksessa: emme kaihda mitään keinoja.
Kremlin röyhkeys käy ilmi tavasta, jolla myrkytyksiä tehdään. Kuten polonium, myös novitšok-hermokaasu on varsin harvinaista ainetta, jota nimen omaan Venäjällä on. Ulkoministeri Sergei Lavrovin kiellot Venäjän osallisuudesta iskuihin kajahtavat yhtä ontoilta kuin aikanaan Saddam Husseinin informaatioministeri Muhammad Said al-Sahhafin vakuuttelut siitä, ettei Bagdadissa ole amerikkalaisia sotilaita. ”Käydäänkö saman tien katsomassa”, hän uhosi vaikka muutaman sadan metrin päässä hyökkäävien amerikkalaistankkien äänet kuuluivat jo suoraan lähetykseen. Erotuksena tosin se, että Saddamin mediaoperaation epäonnistuessa surkuhupaisasti, on Venäjän propaganda kylmäävän tehokasta. Lavrovin tarkoituksena ei tietenkään ole tosissaan yrittää kiistää Venäjän syyllisyyttä, vaan päin vastoin alleviivata sitä. Kyseessä on varoittava esimerkki kaikille venäläisen turvallisuuskoneiston työntekijöille, niin entisille kuin nykyisille: jos vaihdatte puolta, niin tapamme teidät. Ette ole turvassa missään.
Hermokaasuisku palvelee myös Venäjän johdon strategisia tavoitteita. Venäjä kokee vahvan ja yhtenäisen EU:n uhkaksi omille valtapyrkimyksilleen, ja pyrkii tämän takia lyömään kiilaa EU:n yhteiseen rintamaan. Iskemällä Brexitiin valmistautuvassa Iso-Britanniassa Venäjä halusi testata EU:n keskinäistä solidaarisuutta. Vieläkö brittejä tuetaan, vaikka he ovat äänestäneet Eurooppaa vastaan? Tämän vuoksi Suomenkin on nyt erittäin tärkeää seistä EU:n yhteisessä rintamassa ja paitsi sanoin, myös selkein teoin tuomita poikkeuksellisen röyhkeä ja sivullisten ihmisten hengen vaarantanut hermokaasuisku. Diplomaattistatuksella maassamme oleskelevan venäläisvakoojan karkottaminen on siten hyvin perusteltua.
Kolmas syy on puhtaasti sisäpoliittinen. Putin on todennut, että Neuvostoliiton romahtaminen oli 1900-luvun pahin geopoliittinen katastrofi. Tätä hänen käsitystään tosin tuskin jakavat ne lukemattomat venäläiset tai entisen Neuvostoliiton satelliittimaiden kansalaiset, jotka joutuivat Leninin ja Stalinin hirvittävästä sosialistisesta valtiokokeilusta kärsimään. Yhtä kaikki Putinin päämääränä on luoda uusi Neuvostoliitto, Euraasian unioni, jonka johtovaltiona jälleen toimisi supervallaksi palannut Venäjä. Italian kokoisen, vahvasti raaka-aineista riippuvaisen kansantalouden voimin ei supervallaksi nousta, joten Putinin on turvauduttava utopiansa toteuttamiseksi vanhoihin hyviksi havaittuihin keinoihin. Jatkuvilla provokaatioilla tapahtuva ulkoisen uhkan keinotekoinen luominen ja kansan pelotteleminen tehoaa edelleen suureen osaan venäläisistä, jotka ovat tiedonvälityksessä pääosin Venäjän valtiollisten medioiden tuottaman propagandan varassa. Suuri osa venäläisistä ei puhu mitään muuta kieltä kuin venäjää, joten maailman tapahtumien seuraaminen jää väkisinkin yksipuoliseksi.
Tässä Iso-Britannia voisikin terävöittää Venäjän aggressioon vastaavaa ulkopolitiikkaansa lisää vetoamalla klassiseen venäläiseen sivistykseen laadukkaan journalismin keinoin. Kehittämällä BBC:n venäjänkielisen, selkeästi Venäjälle suunnatun uutisvälityksen esimerkiksi World Newsin tapaiseksi, voisi Iso-Britannia tuoda läntisen oikeusvaltioperiaatteen mukaisen vapaan ja riippumattoman median venäläisten ulottuville. Propagandaa ei torjuta vastapropagandalla, vaan kriittisellä ja laadukkaalla journalismilla, josta Britannialla on pitkät perinteet. Diplomatian verhon suojissa toimivien vakoojien karkottaminen on ymmärrettävä alku, mutta ei yksinään riitä iskemään Putinin luomaan vahvan johtajan imagoon.
