Suomen Akatemian tutkijatohtori Riikka Miettinen kirjoittaa itsensä surmaamisesta ”vanhempien aikojen Suomessa” historian ja yhteiskuntaopin opettajien Kleio-lehdessä.
Pääsiäisenä vuonna 1700 löydettiin muutaman päivän etsintöjen jälkeen Limingalla Markus Heikinpoika Vuotila hirttäytyneenä puuhun. Limingan alioikeus langetti vainajalle tuomion tervejärkisenä ja tahallaan tehdystä itsemurhasta.
Oikeus tuomitsi pyövelin viemään ruumiin metsään ja hautaamaan sen sinne. Rikosta pidettiin törkeänä, joten se alistettiin vielä Turun hovioikeudelle.
Kirkolle oli tärkeää erottaa itsensä surmanneet yhteisöstä jättämällä heidät hautausmaan ulkopuolelle. Itsensä surmaamisen tulkittiin rikkovan tappamisen kieltävää käskyä vastaan.
Euroopassa oli käytössä erityisesti mieleltään terveiden itsemurhaajien ruumiita häpäiseviä rangaistuksia. Käytössä oli ruumiin roviopolttoja, hirttäjäisiä, tynnyriin sulkemisia ja jokiin heittämisiä sekä raahaamista esimerkiksi tunkioille. Itsemurhan tehneen omaisuus saatettiin takavarikoida kruunulle.
Suomessa itsemurhaa pidettiin rangaistavana rikoksena vuoteen 1889 asti. Kriminalisointi mainitaan ensi kerran 1442 Kristoferin maanlaissa. Löydetyt ruumiit tuli jättää sijoilleen ja kirkkoherraa kuulla. Lääkärien ja välskärien kuuleminen oli harvinaisempaa.
Itsensä tappaneet tervejärkiset tuli tuomita metsään vietäviksi ja roviolle, mielisairaiksi todetut sai haudata maahan kirkkomaan ulkopuolelle. 1600-luvulla rovion käyttö jäi harvinaisemmaksi.Vuoden 1734 laki jatkoi käytäntöjä, mutta ”pään-heicoudesta, raiwoudesta, eli muusta sencaldaisesta tuscasta” tehtyjen itsemurhien kohdalla oltiin armollisempia.
Hirttäytyminen on ollut yleisin itsemurhan tekotapa läpi historian ja on sitä edelleen. 1800-luvun lopulle asti toiseksi yleisintä oli hukuttautuminen. Myrkyt olivat erittäin harvinaisia vielä ennen 1900-luvun alkua.
Monen kuolemanhaluisen voi olettaa välttäneen henkensä riistämistä uskonnollisista syistä. Itsemurha näyttäytyi pelottavana, sillä sen sanottiin merkitsevän taivaspaikan menettämistä.
Itsensä surmaaminen näyttää ennen olleen erittäin poikkeuksellista vielä 1890-luvulle asti verrattuna nykypäiviin. 1700-luvun lopulla tapauksia oli ehkä yksi 100 000 asukasta kohti vuodessa ja 1880-luvulla nelinkertainen määrä. Raju yleistyminen tapahtui 1920-luvulla, jolloin luku nousi 15 itsemurhanneeseen 100 000 asukasta kohti.
Tällä hetkellä Suomessa miehet tekevät kaksi kertaa vähemmän itsemurhia kuin huippuvuonna 1990. Nyt ollaan palattu 1920-luvun tasolle.
