Aikoinaan puolison lyömistä perusteltiin sillä, että ”se on sen ansainnut”. Lapsia sai kurittaa vitsalla huonon käytöksen ja kasvatuksen vuoksi kodeissa ja kouluissa. Perhepiirissä tapahtunut ”tavallinen” väkivalta ei ollut rangaistavaa tai sitten se oli asianomistajarikos. Oman vaimon sai raiskata koska tahansa, koska se ei ollut rangaistavaa.
Suhtautuminen väkivaltaan on onneksi vuosien aikana muuttunut ja lainsäädäntöäkin on parannettu – töitä olisi kuitenkin edelleen paljon. Meillä on vielä monia tabuja ja asioista ei keskustella edelleenkään riittävästi edes eduskunnassa.
Järkyttäviä perhesurmia käsitellään usein laajasti julkisuudessa. Kun isä surmaa perheensä, on se vain ja ainoastaan isän syy. Se pitääkin paikkansa. Mutta kun äiti surmaa perheensä, asiantuntijat ja media etsivät syyllistä yhteiskunnasta, muun muassa tukijärjestelmien puutteesta ja viranomaisten heikosta toiminnasta. Väkivalta on aina yhtä tuomittavaa, on sen tekijä kuka tahansa tai siihen johtaneet syyt mitkä hyvänsä.
Olen useamman kerran kuullut asiantuntijoilta, että kyse on varmaan hätävarjelusta, kun nainen on puukottanut miestään vaikkapa selkään. Naisten tekemä väkivalta oli vielä parikymmentä vuotta sitten käsittelemätön tabu. Keskustellaanko siitä vieläkään riittävästi?
Entä uskontoon ja kulttuuriin liittyvät syyt? Kunniaväkivalta on Suomessa lähes käsittelemätön ongelma. Se on täysin piilossa niin kuin suomalainen perheväkivalta oli 50 vuotta sitten. Tuntuu siltä, että sen olemassaoloa ei edes haluta myöntää.
Sitten kun jonain päivänä Suomessa tapahtuu rikoshistoriamme ensimmäinen kunniamurha, asiantuntevat tahot tulevat ihmettelemään, miksi kukaan ei estänyt tekoa. Surkuhupaisaa on, että julkisuuden keskustelu on keskittynyt lähinnä keksimään uuden nimen huonolle kunniamurha-nimelle. Sitäkään ei ole keksitty.
Tyttöjen sukuelimien silpominen eli kauniisti sanottuna ympärileikkaus on eräs vastenmielisimpiä väkivallan tapoja. Siitä on julkisuudessa aika ajoin puhuttu, mikä on hyvä. Keskustelu on ikävä kyllä itse asian ratkaisemisen kannalta suuntautunut hieman sivuraiteille.
Ympärileikkausta on vaadittu omaksi rikosnimikkeeksi rikoslakiin. Voihan sen sinne lisätä, mutta kun ympärileikkaus on täysin selkeästi jo nyt kriminalisoitu rikoslaissa törkeänä pahoinpitelynä. Siitä ei ole pienintäkään epäselvyyttä, mikä todetaan muun muassa lakivaliokunnan asiaa koskevassa mietinnössä. Kannattaisiko keskustelu suunnata siihen, miten estää osassa maahanmuuttajaperheissä ja -yhteisöissä tapahtuvat rikokset?
Pojille uskonnollisista syistä tehtävä ympärileikkaus eli sukuelimen silpominen on täysin mahdoton keskustelun aihe. Sen juuret ovat niin syvällä uskonnossa ja kulttuurissa. Itse asiassa lainsäädäntö poikien ympärileikkauksen osalta on epäselvä toisin kuin tyttöjen. Tulkinta teon sallittavuudesta tietyissä olosuhteissa ja tietyin motiivein perustuu vain ja ainoastaan oikeuden ennakkopäätöksen varaan. Miksi tästä ei haluta puhua? Tai miksi vaietaan siitä, että yhteisö painostaa vanhempia tekemään poikavauvalleen ympärileikkauksen?
Entäs sitten lisääntyneet seksuaalirikokset? Tilastojen mukaan niiden määrä on kasvanut ja epäiltynä on entistä useammin ulkomaalaistaustainen mies. Oikeuspoliittiset tutkijat eivät ole löytäneet ilmiölle selittävää syytä. Lisääntynyt ulkomaalaistaustaisten nuorten miesten määrä maassa ei tätä asiaa selitä. Olisiko syytä tätäkin asiaa selvitellä ja keskustella yhteiskunnassa pintaa syvemmältä?
Kun törkeiden rikosten taustoista ja niihin liittyvistä ikävistä ilmiöistä vaietaan, ei sitten kannata jeesustella, kun sellaisia tapahtuu. Tosiasioiden tunnustaminen on tässäkin viisauden alku. Vasta sen jälkeen pystymme vähentämään vakavia rikoksia.
