Suomen julkisten menojen suhde kansantalouden kokoon on EU:n toiseksi suurin, 55,8 prosenttia (2016). Edelle ehtii vain Ranska 56,4 prosentilla.
Noin joka neljäs suomalainen on töissä julkisella puolella. Bkt-osuus on reilut 20 prosenttia, eli noin viidennes talouden arvonlisästä syntyy julkisella sektorilla.
Kaiken kaikkiaan julkiset menot ovat yli 120 miljardia (2016). Suurin menokohde on sosiaaliturva, johon kuluu noin 55 miljardia. Sosiaaliturvan ylivoimaisesti suurin menoerä on eläkkeet, joihin kuluu vuosittain noin 30 miljardia. Summa kasvaa jatkuvasti.
Yhteiskunnan perustoimintojen eli puolustuksen, oikeuslaitoksen, sisäisen turvallisuuden ja yleisen hallinnon menot ovat yhteensä 23 miljardia. Kärjistäen, vaikka kaikki byrokraatit, lainlaatijat, poliisit, tuomarit, rajavartijat ja sotilaat potkittaisiin kortistoon, pienenisi julkinen sektori vain vajaan viidesosan verran.
Terveydenhuoltoon käytetään noin 15,5 miljardia ja koulutukseen reilut 13 miljardia. Elinkeinoelämän edistämiseen kuluu vajaa 10 miljardia. Kaikki muut menot tulevat kaukana perässä.
Julkisen sektorin koosta huolimatta Suomessa kaikki suuremmat poliittiset liikkeet kokoomuksesta lähtien ovat sitoutuneet laajan hyvinvointiyhteiskuntaan. Äärivertailu kiteyttää perustelutkin: Somaliassa ei ole suurta julkista sektoria rasittamassa ihmisiä – siellä ei myöskään ole perusturvaa, peruspalveluja tai vakaata yhteiskuntaa eikä siten mahdollisuuksien tasa-arvoakaan.
Voi käyttää myös huonosti
Maailman vakaimpien, vauraimpien ja tasa-arvoisimpien maiden julkiset sektorit ovat poikkeuksetta paljon keskiarvoa suurempia. Esimerkiksi Pohjoismaiden menestys näyttää viittaavan siihen, että suhteellisen laaja julkinen sektori on jonkinlainen edellytys kattavasti vauraalle ja tasa-arvoiselle yhteiskunnalle.
Julkisia rahoja voi toki käyttää myös huonosti. Kreikassa on suuri julkinen sektori suhteessa bkt:hen, mutta maa ei löydy hyvinvointimittarien kärjestä.
Hyvä julkinen hallinto on luultavasti menestyvän yhteiskunnan yksi tärkeimpiä edellytyksiä. Surkea hallinto johtaa nopeasti myös muiden instituutioiden romahtamiseen. Vastaavasti tehokas ja uudistumiskykyinen hallinto pystyy parantamaan esimerkiksi markkinoiden ja oikeuslaitoksen toimintaedellytyksiä.
Pitääkö julkisen sektorin kuitenkaan olla aivan näin suuri hyvään yhteiskuntaan? Vuosikymmenien paisumisen jälkeen laajat hyvinvointiyhteiskunnat ovat laihdutuskuurin edessä, koska väestöt vanhenevat. Kasvu ei enää jatku yhtä hurjana kuin ennen. Suomikin käyttää joka vuosi miljarditolkulla enemmän kuin mikä on kestävää.
Kaikkien tuntema kestävyysvaje pakottaa arvioimaan julkisia menoja. Vaje kertoo, kuinka paljon julkista taloutta pitäisi vahvistaa, jotta nykyiset hyvinvointipalvelut ja tulonsiirrot pystyttäisiin varmasti turvaamaan tulevaisuudessa. Arviot vajeen suuruudesta vaihtelevat muutamasta miljardista aina yli kymmeneen, mutta joka tapauksessa karsimistarve on huomattava.
Valtiovarainministeriö ennustaa kestävyysvajeen tällä hetkellä olevan vuosittain noin 2,5 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen eli noin kuusi miljardia euroa. Vajeesta on tärkeä huomata, että siihen eivät taloussuhdanteet vaikuta, ainoastaan rakenteet.
Verojen pysyvä korottaminen
Karsimista on siis edessä tämänkin vaalikauden jälkeen, vielä pitkälle 2030-luvulle. Toinen vaihtoehto on verojen pysyvä korottaminen – ja sen toivominen, että Suomesta ei karkaa kaikki osaava työvoima. Luonnollisesti eri poliittisten suuntausten ratkaisuvaihtoehdot eroavat, mutta itse ongelmaa ei kukaan tule pääsemään karkuun.
Keskustelu julkisen sektorin koosta, tehtävistä ja rahoituksesta säilyy politiikan ytimessä niin kunnanvaltuustoissa kuin eduskunnassa.
Eri menojen suuruusluokat johdattavat oikeille jäljille myös ratkaisujen suhteen. Sosiaaliturva ja jatkuvasti kasvavat eläkkeet ovat elefantti Suomen julkisen talouden olohuoneessa.
Kestävyysvajeen selättämiseen liittyen voisikin antaa kaksi oleellista lyhennettä: sotu ja sote, tässä järjestyksessä. Mikäli sosiaaliturvamenojen paisumista ei saada kuriin, muodostuu niistä entistä raskaampi taakka kansantalouden selkään. Mikäli taas sote-menojen nousua ei saada hidastettua, käy palveluiden tuottaminen nousevilla laatuvaatimuksilla mahdottomaksi.
Muut julkiset menot eivät ole paisuneet samalla tavalla, eikä niihin kohdistu samanlaisia väestömuutoksesta aiheutuvia vääjäämättömiä paineita.
Julkisen sektorin tuottavuuden kasvattaminen kaikissa tehtävissä on tärkeää ja tuo kaivattua liikkumatilaa. Pienempi julkinen sektori ei välttämättä ole itseisarvo – sen sijaan parempi ja tehokkaampi on.
