Sekä Kekkonen että Schildt kohtasivat vasta 1930-luvulla eduskunnassa maalaisliiton kansanedustajina. He sotivat koululaisina vapaussotansa kumpikin tahoillaan. Kirjassa on kuva, jossa herrat daameineen ja värikäs maaherra Kaarlo Hillilä istuvat yhdessä presidentinlinnan kahvipöydässä. Sodat on sodittu ja on muistelemisen aika. Heitä yhdistää se, että kumpainenkaan ei halunnut Suomesta Saksan vasallia, kumpainenkin julisti ”ryssät pois Suomesta” ja molemmat suhtautuivat jääkäreihin erittäin varauksellisesti.
Myöhemmin näitä kahta yhdisti jatkosodassa kuuluminen ns. rauhanoppositioon. Muissa heidän tausta tekijöihinsa liittyneissä seikoissa ei ollut havaittavissa yhteenkuuluvaisuuksia. Schildt oli aatelisperheen, ruotsinkielisen ja eliitin lapsi, Kekkonen puolestaan suhteellisen vaatimattomista oloista lähtenyt agraari.
Mutta se mikä nämä 17-vuotiaat koululaiset pani liittymään Venäjänvastaiseen vapautusrintamaan Suomessa, oli halua nousta aseelliseen vastarintaan. On liikuttavaa katsella Salokosken arkistoista kaivelemia kuvia. Kun Kekkonen ja Schildt olivat sentään aseisiin tarttuessaan jo 17-vuotiaita, suojeluskuntalaisissa joukoissa oli jopa 14-vuotiaita lapsia ase kädessä. Ja sen jos minkä näkee valokuvista.
Kekkonen ja Schildt taistelivat Suomen vapauden eteen toisistaan tietämättä. Salokoski on hyödyntänyt ja luvan saaneena käyttänyt Urho Kekkosen Orimattilan Säätiön arkistoja. Schildtin suhteen tuli eteen yllätys. Jyväskylän lyseon arkistoista löytyi paksu nippu – n. 230 sivua – lyijykynällä huolellisesti kirjoitettua Yrjö Scildtin sotapäiväkirjaa.
Jälkimmäiset Salokoski luvan saatuaan hyödynsi painokelpoisiksi, mitä Kekkosen materiaali oikeastaan jo oli. Kekkonen on palannut sotapäiväkirjoihinsa myös heti vapaussodan aikana kirjoituksissaan Kajaanin Lehteen ja myöhemmin vanhoilla päivillään muistelmateoksessaan Vuosisatani I (1981).
Lukija oivaltaa varsin pian jo alkusivuilla, että kumpainenkin kirjoittaja on aidosti monipuolinen ”sotakirjeenvaihtaja”, tunteet ja sanamuodot eivät ole viimeistellyn siivottuja, hyvät ja huonot esimiehet saavat kuulla kunniansa pahassa ja paremmassa. Kirjoitushetkellä en usko heidän olleen liikkeellä tavoitteenaan julkisuus.
Oma kylä, veljet ja kasvava huoli
Perheestä, isästä ja heidän malleistaan molemmat sotaan lähtevät nuoret miehet saavat ihanteensa. Yrjö Schildtin isä ostaa perheelleen kolme revolveria ja 22 patruunaa. Kekkonen on mukana urheilijanuorukaisena monissa seikkailuissa ja haluaa edesauttaa kansannousun syntyä. Urho Kekkonen joutuu suremaan omaa veljeään vasta tämän haavoituttua sotainvalidina myöhemmin, mutta Tampereella haavoittuvan Yrjö Schildtin on pakko kokea oman veljensä sankarikuolema.
Huoli tuttujen – varsinkin perheen veljien ja sisarten kohtaloista – painaa taistelupäivien edetessä. Aivan kuten talvi- ja jatkosotien yhteydessä tultiin havaitsemaan, saman perheen ja saman kylän pojat pistettiin samoihin yksiköihin. Se osoittautui virheeksi. Vaikkapa Anttolan sankarihautausmaalla käydessä, on karmeata samana päivänä jatkosodan kesänä laskea kylän 16 pojan kuolleen yhdessä ainoassa väijytyksessä. Huoli oman veljen kohtalosta oli aina Yrjö Schildtillä läsnä:
”Minä en tästä veljeni samaan joukkueeseen tulosta ollenkaan pidä. Pelkään vaistomaisesti, että samaan joukkueeseen kuuluminen tulisi olemaan molemmin puolin kiusallista. Tulisimme molemmin puolin pelkäämään toistemme puolesta. Pelkoni osoittautuukin myöhemmin todeksi. Huomaan myöskin, että sama huoli rasittaa kaikkia niitä veljespareja, jotka kuuluvat joukkueeseemme. Lisäksi minusta tuntuu, että veljeni nimittäminen ryhmänjohtajaksi on hänelle jonkinlainen alennus, sillä olihan hän toiminut Helsingissä ylioppilaiden keskuudessa joukkueenjohtajana”.
Ryssävihaa ja karaistumista
Punaviha sai otollisen maaperän jo vuoden 1918 karmeissa loppuselvittelyissä. Sekä Schildt että Kekkonen kokevat nopeat kenttäoikeudenjaot: Kekkonen muistaa komentaneensa ”poskelle, laukaise”. Se tapahtui Haminan valleilla ja jäi loppuiäksi muistiin.
Niin omien kuin vihollisten kuolemat saivat nämä nuoret vakaviksi. Haavoittunut Schildt ei osaa pitää Tampereen valtaamista voittona. Hän siteeraa kirjailija Leo Tolstoita tämän kirjasta Sevastopol: ”Haavoittunut sotilas pitää aina sitä taistelua, jossa hän on haavoittunut, sangen verisenä ja menetettynä”.
Monta muistikuvaa nuorilla on ruokailuista. Joissakin taloissa syötävää oli yllin kyllin. Papinpojan talossa oli ihanan lämmintä. Schildt kiittelee ruokaa, jossa on sianlihaa ja kastiketta, paljon suolaa, lisäaineksina on sanomalehtipaperia silputtuna joukkoon ja kokkareissa. Tuon kaltaiset muonat pistivät vatsat välillä sekaisin.
Schildtin kokemukset Tampereen valtauksesta ovat paikoin hyvinkin yksityiskohtaisia. Joukkoteloituksia suoritetaan ilman sen suurempia tutkimatta. Karmeat kokemukset saivat teloittajat vain kostamaan vastapuolen valkoisiin kohdistamat julmuudet. Kirjan koonnut Salokangas siteeraa usein Heikki Ylikankaan kirjaa ”Tie Tampereelle” (WSOY 1981).
Ei ihme että 1930-luvusta tuli Suomessa idänsuhteita ajatellen enemmän kuin tiukka. Taistelut paaduttivat punavihaa, eikä tuota suhtautumista Josif Stalin keskitysleireineen halunnut pehmentää. Idässä riehui punainen lihamylly. Silti sattuman oikku on että sekä Schildt että Kekkonen suhtautuivat jatkosotaan sen loppuaikoina kuitenkin kriittisesti.
Juuso Salokoski: Koulupoikien vapaussota. Yrjö Schildt ja Urho Kekkonen. Sysmän Kirjakylä Oy 2018.