Viisi vuotta Roman Schatz on ollut kaksoiskansalainen. Hän hämmästelee kaksoiskansalaisiin armeijassamme kohdistuneita ennakkoluuloja, jopa pelkoja. Kirjastaan hän lausahtaakin:
”Sisässäni asuu Saksan liittotasavallan kotka sekä Suomen leijona. Kahta näin erilaista eläintä samassa häkissä on vaikea kontrolloida. Annoin vaakunaeläinteni vapaasti tapella, saksalaisen Wutbürgerin (vihakansalaisen) ja suomalaisen mielensäpahoittajan. Tässä on tulos.”
Saksasta suomalaistunut puhuu ja kirjoittaa parempaa kieltä kuin keskivertosuomalainen. Hän osaa suhtautua nykyiseen kotimaahansa yhä yllättyneesti kuin synnyinmaahansa sopivan epäkunnioittavasti. Hän putosi Suomeen paljon myönteisimmissä merkeissä kuin muutama ulkomailta tullut (julkisuuden henkilöitä hekin), jotka ovat pettyneet, häiriköineet ja joku jopa poistunut manaillen.
Verbaalisen rikkautensa ja huumorintajunsa ansiosta hänelle on kasautunut mitä erilaisimpia töitä, jotka ovat kohottaneet hänet julkisuuden henkilöksi. Häntä on nimitelty tunnetuimmaksi saksalaiseksi Suomessa.
Kielellistä akrobatiaa
Schatz toteaa muotihokeman mukaan nyt elettävän totuuden jälkeistä aikakautta. Näppärien nolla-analyytikkojen keksimä termi on itsessään suuri valhe, onhan maailmaa aina ohjailtu totuudellisuuden tuolta puolen. Schatz vihjaa maailman näyttävän jälleen olevan tunteellisessa ja tunneperäisessä vaiheessa, sanoa täytyy: se on ollut sitä aina.
Mutta kun kirjoittaja pääsee irti vakavahenkisistä pohdinnoista, hänen huumorinsa riehakkuus riemastuttaa. Esimerkiksi jo suoranaisen irtioton hän tekee, kun hän määrittelee:
”Meitä erottaa ja yhdistää Itämeri, ja aina kun Suomen on pitänyt valita puolensa Venäjän ja Ruotsin välillä, se on valinnut luontevasti Saksan. Kiitämme siitä ja toivomme, että sama meininki jatkuu tulevaisuudessa. Ja kiittäkäämme kaikki siitä, ettei Saksalla ja Suomella ole yhteistä rajaa.”
Ja kurittomia sanansivalluksia
Kielellisesti orientoitunut huomaa suomen ja saksan kielten välillä hauskoja eroavaisuuksia. Suomi on punaviherfeminaaleille ihanne kieli, koska et voi erottaa persoonapronomineista, mitä puhutaan. Schatz
havainnollistaa:
”Serkkuni tulee viikonlopuksi käymään. Hän on juuri eronnut, helvetin hyvännäköinen, aika seksipeto eikä hänellä ole vielä yösijaa…”
”Viimeistään tässä vaiheessa alkaa kiinnostaa, onko serkku nainen vaiko mies. On aina uudestaan yhtä hauskaa seurata suomalaisten keskusteluja ja sitä, kuinka he pystynyt kevyesti puhumaan pitkäänkin kolmannesta henkilöstä ilman, että tämän kolmannen henkilön sukupuoli olisi kaikille keskustelijoille selvä”. (Selvästikin vain vieraskielisten ongelma).
Kirja vilisee värikkäitä huomioita. Yksi kauneimmista kielellisistä mekanismeista on tapa tehdä verbeistä harmittomia, muotoilla tekemisestä kepeää, väliaikaista: juoksennella, laulella, työskennellä, rakastella.
Sanopa se sujuvasti vaikkapa saksaksi.
On Schatzia naurattaneet myös verbit: jeesustella, elvistellä, ryssiä. Yleisluonnehdinta on, että saksan kieli on kehittynyt kuiskattavaksi, suomen puolestaan huudettavaksi.
Kun kieltämme ulkomailta tuleva on oppinut kylliksi, hän saattaa ilahtua ja keksiä. Lapin sota antaa aiheen kertoa seuraavaa:
”Miksi kutsutaan ihmistä, joka pakonomaisesti varastaa? Kleptomaaniksi. Entäs ihmistä, joka pakonomaisesti sytyttää tulipaloja? Pyromaaniksi. Entäs sellaista ihmistä, joka harrastaa pakonomaisesti molempia? Germaaniksi.”
Myös eri kansakuntien luonne-erot antavat paljon. Kun amerikkalaiselle, saksalaiselle ja suomalaiselle kerrotaan, että he ovat sairastuneet tappavaan tautiin, siihen amerikkalainen: ”Kenet voin haastaa oikeuteen.” Saksalainen alkaa välittömästi opiskella omaa tautiaan ja ryhtyä sen asiantuntijaksi. Suomalainen puolestaan: ”Kai tämä oli nyt sitten tässä.”
Sodan traumat yhä vain Saksan tuskana
Toisen maailmansodan jälkeen kuin tuhkasta noussut Länsi-Saksa on saanut tehdä kaikki kuluneet vuosikymmenet suru- ja katumustyötä. DDR sen sijaan nautti sosialismissa olostaan kuin syväpuhdistettuna. Natsien kansanmurhat rangaistiin, mutta moninkertaisiin mittoihin yltänyt kommunistinen leiri ei ole joutunut katumaan mitään. Suomalaisvasemmisto paapoi DDR:ää ja harmitteli läntisen Saksan menestystä. Ns. Tiitisen lista on julistettu suureksi salaisuudeksi.
Schatz luonnehtiikin Saksaa toteutuneiden katastrofien maana. Sillä aikaa kun Suomi on saanut nauttia sadasta katkeamattomasta vuodesta tasavaltana, Saksa on kokenut hajoamisia, miehityksiä, jaon kahteen muurilla erotettuun valtioon ja maksumiehenä saksojen yhdistymisen. Sosialismilla köyhdytetty itäinen Saksa ei ole vieläkään toipunut, vaikka lasku on ollut kova.
Historian anteeksipyynnöt näkyvät monin eri tavoin. Harvemmin kuultu katumuksen muoto löytyy Schatzin omasta synnyinkaupungista Konstanzista, jossa hän havaitsi erään talon edustalta kolme messinkistä mukulakiveä.
Niihin oli kirjoitettu hänen sukulaistensa nimiä ja heidän kohtaloitaan. Nämä ”kompastuskivet” oli upotettu sellaisten talojen eteen, joissa on asunut natsi-Saksan vainojen uhreja.
Mitä suomalaisten ja saksalaisten geneettisiin ominaispiirteisiin tulee, joidenkin tutkimusten mukaan ne ovat lähempänä toisiaan kuin itä- ja länsi-suomalaiset.
Roman Schatz: Asevelipuolet. Se pieni ero suomalaisten ja saksalaisten välillä. Gummerus 2017.
