Ei tästä kirjasta Kalevi Sorsan, Mauno Koiviston tai Tarja Halosen suojelijat tohdi nostaa kunnianloukkausjuttua. Silti se on kirjan kanssa eri mieltä olevien helppo tuomita kaunaisena, solvaavana ja yksisilmäisenä. Kirja vahvistaa Haloseen kriittisesti suhtautuvien ennakkoluuloja ja korostaa tämän julistusten (799 puhetta) ja käytännön toiminnan välisiä ristiriitoja.
Kirja Tarza tarjoaa värikkäitä henkilöluonnehdintoja. Tarja Halosesta: kaikkea muuta kuin muumimamma, management by perkele –johtaja, kaikkien käkien äiti (punamunat valkopesiin), Erkki Liikanen: Hakaniemen satakieli. Erkki Tuomioja: mannertenvälinen monikärkinahjus. Kalevi Sorsa: tanakka, hanakka ja punakka.
Tarza on dokumenteiltaan julma kirja. Samanlaiseen käsittelyyn on joutunut suurin osa presidenteistämme aina C.G.E. Mannerheimia, Urho Kekkosta ja Mauno Koivistoa myöten. Kirjan kirjoittaja, sotahistorian dosentti Markku Salomaa on väitellyt Neuvostoliitossa opiskelleista suomalaisista punaupseereista ja heidän kohtaloistaan. Hänen asenteensa niin Venäjään kuin sitä myötäilevään SDP:nkin ulkopolitiikkaan on tuomitseva. Hän syyttää Halosen moralismia kaksinaamaiseksi.
Uusi ja vanha maailmanjärjestys – molemmat rinnakkain käytössä
Markku Salomaa tarkastelee Halosen puheita ja tekoja niin Suomen kuin maailmankin mittakaavassa näkökulminaan vanha maailmanjärjestys (OWO) tai uusi maailman järjestys (NWO) sekä vielä liberaalin maailmanjärjestyksen (LWO) ismit. Näitä eri katsantokantoja suomalainen sosialidemokratia soveltaa hyvin tarkoitushakuisesti. Välillä liikutaan liberaaliunelmien piirissä.
Sumeaan logiikkaan ajaudutaan, kun keskustellaan Natosta, Suomesta ja Venäjästä. Siinäpä SDP-Suomi onkin ajatteluhautojineen vanhoilla Kekkosen ajan liturgisten mietteiden askartelija. USA:n ja Naton ohjukset ovat hyökkäys- ja tuhovälineitä, Venäjä nähdään liki uhrina.
Venäjän ja DDR:n suhteen Halonen selvisi verrattain vähin haavoin, vaikka hän puhuikin maailmatasolla ihmisoikeuksista, naisten asemasta, tasa-arvosta ja köyhyydestä. Eivätkä ns. kotiryssät saaneet aluksi kunnon otetta Halosesta, tämän henkilökuvaan kuului yksinhuoltajuus, pasifismi, ammattiyhdistysliike. Outoja asioita niin edes menneelle Neuvostoliitolle kuin Venäjällekin.
Mutta tuohon logiikkaan kuuluikin se, että Sorsa-Koivisto-Halonen-akselisto kirskui, kun puhe oli edellä olevista vaatimuksista lännen suunnalla. Kun katseet kohdistuivat puolestaan Venäjän suuntaan, pakolaiset ja lentokonekaapparit luovutettiin Halosen ulkoministeriöaikoina kiltisti sinne, mistä olivat paenneet. Berliinin muurilla ammutuista puhumattakaan.
Rakkaus itätyranniaan
Kaiken huippu oli norjalaisen vakoilijan Arne Treholtin vangitseminen 1984. Suomessa perustettiin liki puolesta sadasta ”älymystöstä” ja poliitikoista koostunut Treholt-komitea, joukossa tietenkin tuttuja: Tuomioja, Antero Jyränki, nykyinen ulkoministeri Pekka Haavisto, Raimo Väyrynen etc. He vaativat tuon KGB-agentin vapauttamista, mikä toteutuikin Norjan saatua demaripääministerin. Nopsaan Treholt livahti itäisille maille.
Tarzaa lukiessa kokee paikoin voimakasta puistatusta, onhan kyse vielä tänäänkin tasavaltalaisen tunkion kukkuloilla olevien vallankäyttäjien sokeasta suomettuneisuudesta. DDR ja itäblokki olivat erityisen suojelun kohteita. Vaikka kyse on historian lokasangon analysoinnista, mieleen tulee ihmetellä samaa, minkä Suomen Kuvalehden ex-päätoimittaja Tapani Ruokanen esittää kirjassaan Hauki salkussa (Kirjapaja 2010):
”… Tarja Halonen on päästänyt KGB:n lapsiasiamiehen linnaan – ei tosin ottanut itse vastaan, mutta antanut tulla sisään tapaamaan asiantuntijoitaan. Luotettava lähde kertoo, että presidentti kuitenkin tapasi hänet ’sattumalta’. Uskomaton limbo. Millä Venäjä kiristää Halosta? Ei kai tämä olisi muuten mahdollista. Ymmärrän hyvin, että 1960-luvun idealistit erehtyivät monissa asioissa, mutta miksi tämä jatkaa? Myöntyväisyyslinja voittaa. En ihmettele, että Saksa ja Yhdysvallat boikotoivat presidenttiämme.”
Ahtisaaresta trauma SDP:lle
Suomea demokratisoineelle Kalevi Sorsan ohjeistuksessa toimineille Martti Ahtisaaren valinta Mauno Koiviston seuraajaksi oli tragedia. Vaikka Ahtisaari olikin SDP:n ehdokas, hän ilmensi uutta, vapaampaa aikaa. Jopa Sorsa-henkiselle Helsingin Sanomille Ahtisaari oli kummajainen, tämä kun ei päästänyt HS:n toimitusta enää suosituimmuusasemaan. Sorsan katras ryhtyi kostoon:
”Sorsa tuuletti turhautuneisuuttaan Turun Sanomissa SDP:n puoluekokouksen alla 1999 kostokirjoituksessa, jossa hän leimasi ”Maran mafian” kaiken pahan aluksi ja juureksi. Mafian kummisetä oli keskustalaisena pidetty Alpo Rusi, koska tämä ei ollut SDP:n eikä silloin minkään muunkaan puolueen jäsen. Jostain se syyllinen oli löydettävä, ja Rusi sopi tarkoitukseen. Sorsa stressaantui itse, masentui ja sairastui lopulta syöpään. Sairaus paheni, koska hän ei luovuttanut. Tilanne vastaa anakronistisesti sitä, kun Donald Trump ei suostunut tunnustamaan Yhdysvaltain presidentinvaalin tulosta 2020”. Rusi-prosessi oli Halosen ja Supon häpeätahra.
Markku Salomaa: Tarza. Pasifistin odysseia voimapolitiikan maailmassa. Lector kustannus Oy 2021.
