Markku Eestilän ja Arto Satosen mukaan tällä hallittaisiin ensisijaisesti perusväylästön rappeutumista ja pyrittäisiin osaltaan taittamaan myös jatkuvasti kohoavaa korjausvelkaa.
– Väylänpito on suuressa murroksessa. Väylien rakentaminen, ylläpito ja hoito toteutetaan edelleen suurelta osin vanhojen oppien mukaisesti. Opeissa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta ympäristön muuttuessa vanhoilla toimintatavoilla ja välineillä ei enää välttämättä pärjätä. Osaaminen on päivitettävä nykyteknologiaa hyväksi käyttäen ja tarvittaessa tienpitoon on palautettava raskas kalusto, millä estetään tierunkojen vaurioituminen, Eestilä sanoo.
Satonen muistuttaa, että alalla on myös pula alaa syvällisesti ymmärtävistä osaajista.
– Nykyistä tilannetta ei lainkaan helpota se tosiseikka, että väylien suunnittelulla, ylläpidolla ja hoidolla ei ole omaa yliopistollista tutkimusyksikköä tai professuuria. Aalto-yliopistossa on tietekniikan professuuri, mutta se on keskittynyt tutkimuksellisesti päällysteisiin. Oman professuurin puuttumisen myötä väylien suunnittelu, ylläpito ja hoito ovat myös tutkimuksellisessa paitsiossa, hän toteaa.
Eestilä ja Satonen kehottavat yliopistoja harkitsemaan asiaa syvällisesti yhdessä elinkeinoelämän kanssa.
Heidän mukaansa eräs luonteva sijoituspaikka tutkimuskokonaisuudelle voisi olla esimerkiksi Tampereen teknillisen yliopiston rakennustekniikan osasto, joka mahdollistaisi synergiaedut siellä jo nyt olevan laadukkaan rakennustekniikan opetuksen ja tutkimuksen kanssa.
