Tiistaina julkistettiin professori Vesa Vareksen kirjoittama Kansallisen Kokoomuksen historian neljäs osa. Korpivaellukselta vallankahvaan on lähimmäs nykyaikaa tuleva minkään suomalaispuolueen historiikki. Se käsittelee vuosia 1966-87.
Kirjan perusteella ajanjakson selvästi eniten yksittäinen kokoomusta koetellut asia oli presidentti Urho Kekkosen valitseminen poikkeuslailla, presidentinvaalit peruuttaen, vuonna 1974. Prosessi käytiin läpi 1972-73.
Urho Kekkonen ei suostunut asettumaan vaaleissa ehdolle. Siten hän käytännössä jätti puolueille tehtäväksi valita itsensä jatkoon jotain muuta tietä kuin tavallisten vaalien kautta.
Ainoa mahdollisuus oli poikkeuslaki. Se nivottiin EEC-sopimukseen ja talouslakeihin.
Kokoomusjohtaja Harri Holkeri luonnehti myöhemmin elämäkertakirjassaan, että poikkeuslaki oli hänen poliittisen uransa ”ehdottomasti vaikein ajanjakso”.
Jälkeenpäin tehtiin mielipidekysely, jossa 76 prosenttia kokoomuslaisista katsoi taipumisen poikkeuslakiin olleen pahinta, mitä kokoomus oli koskaan tehnyt.
– Kokoomuksen osalta poikkeuslaki onkin ollut suuremman trauman lähteenä kuin keskustapuolueessa, SDP:ssä tai SKDL:ssa (ja sen perillisissä). Nämä puolueet eivät hajonneet kysymyksessä, kirjassa todetaan.
– Kokoomukselle tilanne on hankalampi, koska sen sisällä oli kaksi lähes tasavahvaa leiriä, ja kumpikin osapuoli kyseenalaisti toisen politiikasta sekä järkevyyden että motiivit.
Kirjan mukaan Raimo Ilaskivi on tiivistänyt poikkeuslain hyväksyjienkin tunnelmat osuvasti: hän oli aluksi poikkeuslakia vastaan, mutta äänesti lopulta sen puolesta ”Holkerin argumentoinnin voimasta, mikä ei tyydyttänyt kaikkia, ja vähiten itseäni'”.
– Poikkeuslaki on se asia, jota poliittisella urallani häpeän, Pertti Salolainen sanoo.
Kirjaan haastateltujen muistelut ovat Vesa Vareksen mukaan hyvin yhdensuuntaisia.
– Niiden mukaan poikkeuslaki oli asia, joka oli pakko tehdä, etenkin kun siihen oli kytketty EEC-asia ja rehabilitoituminen Kekkosen silmissä. Mutta etenkin jälkeenpäin siitä oli hyvin vaikea olla ylpeä tai pitää muuna kuin monella tavalla luonnottomana tapauksena.
Historiikissa kerrotaan pitkään jatkuneesta dramaattisesta suostuttelusta ja kovista yhteenotoista.
”Holkeri koetti vedota niiden henkilöiden konservatiiviseen psykologiaan, joiden hän tiesi kaikkein eniten kammoavan ja vastustavan poikkeuslakimenettelyä. Hän korosti, kuinka nimenomaan vaikea tie vaati todellista henkistä rohkeutta ja selkärankaa, ja veti lopuksi esille ulkopoliittisen kortin muodossa, joka olisi helpoin sulattaa. Hän nimittäin mainitsi keskustelleensa asiasta eri ulkomaiden lähetystöjen korkeiden edustajien kanssa ”ja älköönkä tätä tulkittako viittaukseksi itään päin, vaan ensisijaisesti myös länteen päin”.”
Kirjassa on Ilkka Viippolan värikäs ajan dokumentti:
”(Puoluesihteeri Veikko) Tavastila informoi keskustoimiston virkailijoita, eilen kokoomuksen eduskuntaryhmän (seitsemäntuntisesta) kokouksesta. Holkeri kävi onnittelemassa toimistoa siitä, että ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin keskustoimistoa ei ryhmäkokouksessa haukuttu. Sen sijaan haukuttiin II varapuhemies, ryhmän puheenjohtaja, puolueen puheenjohtaja ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja. …Kun kokoomuksen taholta illalla 10 aikaan pöydällepano esitys tehtiin keskeytti Lähteenmäki, joka toimi puhemiehenä, eduskunnan istunnon 45 minuutiksi. Tästä Ilaskivi hermostui niin pahasti, että juoksi puhemiehen pöydän luo ja haukkui Lähteenmäen s——- m——- ja ettei aikovansa kannattaa Lähteenmäkeä yleensä enää mihinkään tehtävään. Koska puhemiehen mikrofoni oli auki, monet paikallaolijat kuulivat tämän vuoropuhelun. –– Ilaskivi ehdottomasti kielsi koskaan sanoneensa Lähteenmäestä, ettei kannattaisi tätä enää mihinkään.”
Tammikuussa 1973 kokoomuksen puoluevaltuuston kokouksen ainoana asiana oli määriteltävä kanta Urho Kekkosen toimikauden jatkamisesta. Voimasuhteet oli saatu muuttumaan, ja ehdotus poikkeuslain hyväksymisestä voitti äänin 35-21. Eduskuntaryhmässä 19 kannatti ja 13 äänesti vastaan.
– Olen joskus näissä vastaavissa tilaisuuksissa, avatessani tämän ensimmäisen ryhmäkokouksen valtiopäivien alkaessa, viitannut 1930-luvulla sangen tunnetun kokoomuksen johtomiehen Paavo Virkkusen sanontaan siitä, että ”kokoomuksessa on hyvä olla”. Tällä hetkellä tuo sanonta ei ole oikein käyttökelpoinen. Kokoomuksessa ei juuri nyt ole erityisen hyvä olla, Tuure Junnila sanoi kokouksen ikäpuhemiehen puheessaan.
– Jos hieman ehkä liian värikäs sanonta sallitaan, sanoisin, että kokoomus on tätä nykyä revennyt kahtia ylhäältä alas asti kuin temppelin esirippu.
Junnila sanoi myöhemmin, että ”tämä laki, jos se hallituksen esityksen mukaisena hyväksytään, on puhtaaksi viljeltyä fasismia”.
Eduskunta hyväksyi poikkeuslain kiireellisen käsittelyn äänin 170-28. Vastaan äänestäneistä 15 oli kokoomuksesta.
Kirjan mukaan ”puoluejohto oli saanut projektinsa läpi. Puolueorganisaation puolelta puoluesihteeri Tavastila ja Jarmo Virmavirta julkaisivat Uudessa Suomessa puheenvuorokirjoituksen, jossa painotettiin, että puolueen kannan saneli tilannearvio Suomen aseman turvaamisesta taloudellisesti ja poliittisesti muuttuvassa Euroopassa”.
Eversti menehtyi kokouksessa
Kenttätasolla katkeruus poikkeuslaista oli historiikin mukaan ”suuri ja johti jopa tragedioihin”. Raimo Ilaskivi kertoo haastattelussa jälkimainingeista:
”Munkkiniemen Kansallisseurassa, jonka tilaisuudessa olin kutsuttuna puhujana, arvostelin voimakkaasti muun muassa remonttimiesten halua puuttua puolustusmäärärahoihin. Paikalle oli vastoin yleisiä tapoja tullut myös Vikatmaa, joka heitteli kritiikkiä minua kohtaan ja arvosteli erityisesti näkemystäni puolustusmäärärahojen
turvaamisen tarpeesta.
En tuntenut koko kuulijakuntaani, mutta paikalla istui takarivissä myös eversti Valo Nihtilä. Hän käytti minua puolustavan ja Vikatmaata kritisoivan hyvin isänmaallisen ja tuohtuneen puheenvuoron, jossa hän yleisellä tasolla kritisoi voimakkaasti remonttimiehiä. Hän lyyhistyi puhuessaan maahan, ambulanssi tuli paikalle, mutta hän ei enää paikalla olleiden lääkäreidenkään avusta huolimatta toipunut. Sain siis nähdä, että poikkeuslakiratkaisu oli joidenkin kohdalla johtanut melkoiseen tunnekuohuun. Sain myös kirjeen, jonka allekirjoittajina oli monia arvovaltaisia kokoomuslaisia, jotka toivoivat, että riidat unohdettaisiin.
Poikkeuslain puolesta äänestämisestä tuli kielteistä palautetta, monet kannattajat lausuivat ihmetyksensä ’sinäkin Brutukseni’. Sellaisia on tullut näihin päiviin asti.”
LUE MYÖS:
1970-luvulla suunniteltiin oikeiston jättipuoluetta
Kokoomus 1966-1987: Kekkos-vihaa ja nöyrää kumartelua
Ilkka Suominen: Viktor Vladimirov oli öykkärimäinen
