Sinclair McKay on englantilainen toimittaja ja kirjailija. Uutuusteoksessaan hän käsittelee helmikuun puolivälissä 1945 tehtyä Dresdenin pommitusta ja sen seurauksia.
Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 Neuvostoliiton kenraalit vaativat länsiliittoutuneita suorittamaan lamaannuttavan iskun Dresdeniin. Kaupunki oli liikenteen solmukohta ja sen tuhouduttua saksalaisjoukkojen siirrot itään vaikeutuisivat.
Sinänsä britit tosin olivat jo aiemmin hyväksyneet siviilikohteiden pommituksen sodankäynnin realiteetteina. Vuonna 1941 otettiin käyttöön strategia, jossa teollisuusalueiden tarkkuuspommituksista luovuttiin ja siirryttiin aluepommituksiin. Kohteina olivat nyt suuret kaupunkikeskukset ja tavoitteena oli levittää laajaa yhteiskunnallista sekasortoa.
Yhdysvallat uskoi brittejä pidempään päivänvalossa tehtyihin tarkkuuspommituksiin, joissa siviiliuhrien uskottiin jäävän vähäisemmiksi. Lähtökohtaisesti USA:n Eurooppaan sijoitettujen lentojoukkojen johto vastusti asuinkortteleiden pommituksia.
Länsiliittoutuneiden yhteispommituksiin muodostui käytäntö, jonka mukaan yhdysvaltalaiset iskivät päiväsaikaan valitun kohteen teollisuusalueita vastaan ja britit hyökkäsivät yöllä varsinaiseen kaupunkiin. Vasta talvella 1944 Ardennien taistelujen myötä Yhdysvallat myöntyi myös kaupunkipommituksiin. Helmikuussa 1945 Yhdysvaltain lentojoukot suorittivat tuhoisat pommitukset Magdeburgiin ja Chemnitziin.
Aluepommitusten suurin kannattaja oli kuninkaallisten ilmavoimien pommituslentojoukkojen komentaja kenraali Arthur Harris. Hän korosti usein, etteivät saksalaiskaupunkien pommitukset olleet kostoisku saksalaisten vuonna 1940 tekemistä pommituksista Britanniaan, vaan käytännöllinen keino nopeuttaa sodan päättymistä.
Pommituskohteeksi valitun Dresdenin asukasluku oli noin 650[nbsp]000, mutta kaupunkiin saapui koko ajan lisää pakolaisia idästä. Tämä oli myös liittoutuneiden tiedossa. Sodanjohto näki tässä tilaisuuden lisätä sekasortoa entisestään.
Eräs brittilentäjä myönsi jälkikäteen, että tehtävänanto kaiveli syvästi hänen omaatuntoaan. Kohteeksi joutuisivat jo entuudestaan kauheuksia kokeneet siviilit ja pakolaiset. Toisaalta monet lentäjät olivat jo sodan turruttamia ja loppujen lopuksi kaupungista puhuttiin vain operatiivisin termein. Dresden oli kohde ja tehtävä muiden joukossa.
Lennon aikana miesten energia kului hermojen pitämiseen kurissa, sillä pommikonemiehistöllä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Huolestuneisuutta aiheutti kohteen etäisyys. Dresden oli monelle kauempana kuin mihin he olivat koskaan lentäneet.
Hyökkäysaallot
Dresdenin kaikki ilmatorjuntayksiköt oli siirretty rintamalle, joten kaupunki oli täysin puolustuskyvytön ilmapommituksia vastaan. Normikäytännöstä poiketen, britit hyökkäsivät nyt ensin.
Helmikuun 13. päivänä kello 22.00 aikaan ensimmäisen aallon 244 pommikonetta pudottivat vajaa kahden tonnin painoisia korttelipommeja. Nimi viittasi niiden valtavaan tuhovoimaan. Pommit oli suunniteltu syöksymään maahan kärki edellä ja iskeytyessään esimerkiksi kerrostalon kattoon järeinkin rakennus repeytyi.
Perään tiputetut palopommit sytyttivät rauniot liekkeihin ja viimeistelivät tuhon. Kaupunkiin levisi tulimyrsky, jonka uhreiksi joutuivat kellareista kaduille nousseet ihmiset. Edes pakeneminen kaupungin vesialtaisiin ei auttanut, koska kuumuus nosti veden lämpötilan hengenvaaralliseksi.
Toinen hyökkäysaalto oli huomattavasti voimakkaampi käsittäen 522 pommikonetta. Niiden kuormassa oli enemmän korttelipommeja sekä pienempiä räjähdys- ja palopommeja. Kohteena olivat alueet, jotka olivat säästyneet tulipaloilta ensimmäisessä iskussa.
Kolmas hyökkäysaalto tapahtui päivänvalossa ja oli yhdysvaltalaisten pommikoneiden vastuulla. Hyökkäykseen osallistui 311 konetta ja lentäjät näkivät jo kaukaa savuavan kaupungin. Nimenomaan tämä kolmas hyökkäys herätti myöhemmin erityistä vihaa yhdysvaltalaisia kohtaan.
Tuhot
Pommitusten loputtua Dresden oli täysin raunioina. Kuolleiden määrästä on olemassa erilaisia lukuja, koska Dresdenissä olleiden pakolaisten määrää on vaikea arvioida ja osa ihmisistä paloi kuumuudessa tuhkaksi. Kyse on McKayn mukaan ainakin 25[nbsp]000 hengestä. Suurimmat arviot liikkuvat jopa 300[nbsp]000:ssa.
Raivaustyöt aloitettiin ja järjestyksen varmistamiseksi ryöstelijät sekä tappiomielialan lietsojat teloitettiin. Kaikki löydytyt ruumiit yritettiin tunnistaa ennen niiden hävittämistä. Osa ruumiista oli tosin niin pahasti sortumien alle, ettei niitä saatu millään siirrettyä. Sotilaat polttivat ruumiit liekinheittimillä.
Tuhansien ruumiiden hautaaminen olisi vienyt liian paljon aikaa. Kulkutautien pelossa viranomaiset määräsivät kuolleet poltettaviksi entisen kauppakeskuksen pihalla. Kaupunkilaisten onneksi liittoutuneiden seuraava pommitusisku epäonnistui paksun savu- ja pölypilven takia ja suurin osa pommeista putoili Dresdenin ulkopuolelle.
Ruumiiden keräämiseksi saksalaiset käyttivät sotavankeja, joiden joukossa oli myös yhdysvaltalainen Kurt Vonnegut. Kokemuksiensa pohjalta hän kirjoitti myöhemmin menestysromaaninsa Teurastamo 5:n.
Sinclair McKay: Dresden 1945. Täystuho. 437 sivua. Minerva kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
